Nyt ollaan siis kotona, kämpät oli vielä ennallaan ja nyt alkaa armoton tavaroiden purkaminen ja pyykinpesu. Ainakin oma rinkkani tuntui ihan pohjattomalta...
Paluumatka meni tosiaan suht kivuttomasti eikä Helsingissä tarvinnut turvautua "Kyllä herra tullimies, minulla oli lähtiessä 9 hattua" -tarinoihin sillä virkavaltaa ei ollut näkyvissä.
Muistoksi reissusta jäi kaiken muun lisäksi lähemmäs 3000 valokuvaa, joiden diashow ei ole ihan vielä valmiina mutta ilmoitellaan sitten!
Loppu. Nyt myös mun puolesta. Ja kiitos lukijoille.
ps. Facebookissa villinnyt kisa autojen määrästä on ratkennut, voittajiksi arvasivat Hanna Heinonen ja Janne Härkönen. Hyvin arvattu.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
lauantai 29. elokuuta 2009
29.8. Viimeinen laulu
Matkaa on nyt tehty kellon ympäri ja jäljellä on enää tämä viimeinen hyppäys Londoniumista Helsinkiin. En tietenkään saa goisattua lentokoneessa, eli voin ihan hyvin kirjoitella kahdesta viimeisestä päivästä reissussa.
Torstaiaamuna herättiin siis Jussin kanssa virkeinä viideltä aamulla ja lähdettiin kalaan. Meidän lisäksemme liikkeellä oli ainoastaan baarista kotiinpäin hoipertelevia yön yksinäisiä, sekä periamerikkalaisia supersuorittajia aamulenkeillään. Kyseiset kaverithan ovat niitä mallikansalaisia, jotka heräävät joka aamu neljältä, huitaisevat tunnin lenkin, syövät jonkun kuivakan myslipatukan aamiaiseksi, suuntaavat 14:ksi tunniksi duuniin johonkin investointipankkiin, ajavat Chryslerillä jollain nimettömällä esikaupunkialueella sijaitsevaan omakotitaloon perheensä luokse ja loppujen lopuksi kuolevat jonkinlaiseen aivoinfarktiin tai tekevät burnoutin jälkeisen itsemurhan vähän yli 30-vuotiaana. Amerikkalainen unelma elää ja voi hyvin siis. Yhdellä aamuviideltä lenkkeilleellä oli jopa jalka kipsissä ja matkaa tehtiin kainalosauvoilla konkaten. Pakko oli kuitenkin lähteä lenkille, voi jumalauta!
Vanha sanonta ”kolmen tunnin unien jälkeen sitä on kuin uusi mies” ei edelleenkään pitänyt paikkaansa ja laiturille vaelsikin kaksi varsin lobotomista ameebaa valmiina lähtemään kalaan. Ylienerginen neljännen polven kalastusvenekapteenimme Mike viritteli jo deck-handina toimineen Georgen kanssa botskia lähtökuntoon ja virveleitä kokoon. Lovely Martha-veneeseen olisi mahtunut ehkä kolmisenkymmentä kalamiestä, mutta tällä kertaa ulos oli lähdössä vain yhdeksän; me, kolme brittikundia, kolmihenkinen jenkkiperhe, sekä yksinäinen cajun-setä Louisianasta, jonka kanssa ehkä eniten tulikin juteltua. Siis sen verran mitä nyt kundin varsin eksoottisesta suistoenglannista selvää sai.
Aamu oli melkoisen kolea ja rotsi ja villapaita tulivat kyllä tarpeeseen. San Francisco Baylla leijaili läpitunkematon sumuverho, eikä edes Alcatrazia juurikaan näkynyt. Mike ja George tunsivat toki kaikki muut kipparit ja satamatyöntekijät, joita nyt laiturialueella ja veneissä vain sattui olemaan ja iloiset huomenentoivotukset kaikuivat aavemaisen sumun seassa kun köysien irrottua hiljalleen purjehdimme irti laiturista ja kohti merta.
Kippari oli varmaan ennenkin ollut kalassa näillä vesillä, nimittäin sillä kellonlyömällä kun seilasimme ulos satamasta aurinko nousi ja sumuverho hälveni. Lovely Martha oli ensimmäinen vene ulkona, eli meillä oli muihin kalastusveneisiin nähden mukava etumatka.
Kalastus tapahtui ihan perus-lasikuitukangilla, joihin oli kiinnitetty betonimyllyn kokoiset (ja näköiset) hyrräkelat ja varmaan millin vahvuinen monofilisiima. Ei mitään hienostelua välineiden suhteen siis. Siiman päässä oli ehkä sadan gramman lyijypaino ja alkeellinen kahden koukun täkyraksi, johon pujotettiin elävä sardiini. Paino laskettiin pohjaan ja sardiinin annettiin rimpuilla niin kauan kunnes joku petokala; pallas (”halibut”, jonkinlainen kampela siis), bassi tai hai sen nappasi. Pohjaongintaa alkeellisimmillaan.
Pyydykset laskettiin veteen ja homma alkoi toimia melko nopeasti. Allekirjoittanut avasi pelin pienehköllä hiekkahailla (arviolta muutaman kilon) ja parilla halibutilla (painot ehkä kymmenen kilon pintaan), eikä viileä aamu enää haitannut menoa yhtään. Kalat saivat aikaan ihan mukavia vartin väsytystaisteluja ja kuumahan siinä meinasi tulla. Kapteenin tehtävä oli tietysti ohjailla venettä ja haavata kaloja, mutta ilmeisesti tärkeimpänä juttuna oli kuitenkin vittuilla muiden veneiden kapteeneille radiopuhelimella, kännykällä tai ihan vain vetten yli huutamalla. Pieni hiekkahaini olikin kohta valtava valkohai ja pallasta sumppu täynnä heti yhden kalan jälkeen. Kunnon kalajuttuja. Muutenkin, meteli oli välillä melkoisen kovaa, koska ilmeisesti paikalliseen vene-etikettiin kuului jatkuvasti kaikenlainen kiljahtelu ja huutaminen; ”HERE FISHY FISHY FISHY”, ”IT’S A BIG OL’ SHARKY SHARK”, ”JIIHAA”, ”FISH ON THE BOW” ja muuta mukavaa kuultiin ihan jatkuvalla syötöllä. Kieltämättä kyseinen toiminta onnistui luomaan aamu-uniseen seurueeseen ihan mukavasti virtaa ja kun vielä yksi briteistä sai siiman päähän vähän isomman hain, joka hyppi ja poukkoili kaukana veneestä varmaan vartin ennen kuin sai purtua siiman poikki, oli tunnelma varsin nautittava.
Aurinko alkoi paistaa ja ensimmäistä kertaa ”Sunny California” oli nimensä veroinen. Kalaa ei kuitenkaan tullut ihan siihen tahtiin kuin kapteenisto olisi halunnut ja paikkaa vaihdettin jatkuvasti. Mestat olivat ihan rehellisesti urbaanissa ympäristössä; San Francisco Baylla ja taustalla häämötti koko ajan suurkaupungin silhuetti. Oli kyllä melko absurdia olla esimerkiksi ihan Golden Gaten alla kalassa.
Se oikea apaja löytyi myös aivan turistikohteen läheisyydestä; Alcatrazin viereen saavuttaessa alkoivat syöttisardiinit saada kyytiä ja kaikkialla veneessä kuhina käydä. Välillä oli kolmekin kalaa tulossa ylös samanaikaisesti ja meininki oli erittäin aktiivista. Muitakin venekuntia tietysti kertyi paikalle ja käynnissä oli varsinainen kilpailu. Loistokkaan kalastuspäivän kliimaksi koettiin kahden suurehkon leopardihain oltua yhtä aikaa kiinni vierekkäisten kalamiesten koukuissa. Parin-kolmenkymmenen minuutin väsytystaisteluita pysähtyivät seuraamaan kaikki ja onnelliset kalamiehet olivat aivan hapoilla kalojen sätkittyä lopulta haavissa. Muutaman tunnin ajan kiskottiin kalaa ihan tosissaan ja oltuamme ehkä kuutisen tuntia vesillä, peli vihellettiin poikki.
Fisuista olisi tottakai saanut lounaan paikallisessa kalaravintolassa jos olisi halunnut, mutta meillä ei ollut fiiliksiä jäädä enää tunnelmoimaan omalla saaliilla. Luovutimme suosiolla kalat kapteenille, joka kertoi myyvänsä ne läheiseen ravintolaan ja hyppäsimme yltäpäältä suomuissa ja varsin kalanhajuisina cable cariin. Pienehköjen päiväunien jälkeen loppuilta käytettiin vielä tuliaisostoksia tehden ja mahdotonta, eli tavaroiden pakkaamista suorittaen. En ole varmaan ikinä käyttänyt niin paljon energiaa rinkan täyttämiseen! Jollain taikatempulla suurin osa kamoista saatiinkin rinkkoihin ja laukkuihin sisään, eikä mitään lisäpakaaseja tarvinnut hankkia. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Perjantaina ei sitten ollutkaan ohjelmassa mitään muuta kuin hotellista ulos tsekkaaminen ja Bloods-Hummerin palautus Dollarille. Lopullinen autolaskuri pysähtyi siis kuuten eri kiesiin ja alunperin vuokraamallamme Jeep Grand Cherokeella (auto nro. 2) ei loppujen lopuksi ajettu kuin pari sataa mailia. Eiköhän ruljanssista ole pienehkö reklamaation poikanen viritteillä kunhan kotiin päästään.
Tällä hetkellä masennus on valtava; neljän viikon hieno reissu on takana ja edessä ainoastaan aivoja turruttavaan arkeen palaaminen. Koko ajatus saa allekirjoittaneessa tällä hetkellä aikaan puhdasta fyysistä pahoinvointia ja salaa toivoinkin esimerkiksi San Francisco – Lontoo - lennon olevan sen verran myöhässä että olisimme joutuneet jäämään vielä päiväksi Englantiin. Toive ei toteutunut ja parin tunnin päästä iskeydytään Helsinki-Vantaalle. Buu!
Viimeiset huomiot:
- Virgin Atlantic yrittää ilmeisesti yksinään ratkaista työttömyysongelman Jenkeissä; passit tarkastettiin neljään eri otteeseen ennen transit-alueelle pääsyä ja vielä kahdesti lähtöportilla.
- Heahtrowlla on varmaan jonkinlainen spesiaalihätätila päällä, sen verran perusteellisesti käsimatkatavarat tarkistettiin ennen jatkolentoa. Yhden jenkkimmamman laukkua läpivalaistiin ainakin kymmenen minuuttia koko muun matkustajajoukon jonottaessa siihen ainoaan turvatarkastuspisteeseen joka oli auki. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen turvatarkastaja uskalsi vihdoin kysyä voisiko laukun sisältöä väijyä tarkemmin. Epäilysten kohde oli varmaan joku terroristien suosima vesipullo. ei muuten oltu ainoat joiden hermot olivat melko kireällä...
Ei muuta. Loppu.
-Tomppa
Torstaiaamuna herättiin siis Jussin kanssa virkeinä viideltä aamulla ja lähdettiin kalaan. Meidän lisäksemme liikkeellä oli ainoastaan baarista kotiinpäin hoipertelevia yön yksinäisiä, sekä periamerikkalaisia supersuorittajia aamulenkeillään. Kyseiset kaverithan ovat niitä mallikansalaisia, jotka heräävät joka aamu neljältä, huitaisevat tunnin lenkin, syövät jonkun kuivakan myslipatukan aamiaiseksi, suuntaavat 14:ksi tunniksi duuniin johonkin investointipankkiin, ajavat Chryslerillä jollain nimettömällä esikaupunkialueella sijaitsevaan omakotitaloon perheensä luokse ja loppujen lopuksi kuolevat jonkinlaiseen aivoinfarktiin tai tekevät burnoutin jälkeisen itsemurhan vähän yli 30-vuotiaana. Amerikkalainen unelma elää ja voi hyvin siis. Yhdellä aamuviideltä lenkkeilleellä oli jopa jalka kipsissä ja matkaa tehtiin kainalosauvoilla konkaten. Pakko oli kuitenkin lähteä lenkille, voi jumalauta!
Vanha sanonta ”kolmen tunnin unien jälkeen sitä on kuin uusi mies” ei edelleenkään pitänyt paikkaansa ja laiturille vaelsikin kaksi varsin lobotomista ameebaa valmiina lähtemään kalaan. Ylienerginen neljännen polven kalastusvenekapteenimme Mike viritteli jo deck-handina toimineen Georgen kanssa botskia lähtökuntoon ja virveleitä kokoon. Lovely Martha-veneeseen olisi mahtunut ehkä kolmisenkymmentä kalamiestä, mutta tällä kertaa ulos oli lähdössä vain yhdeksän; me, kolme brittikundia, kolmihenkinen jenkkiperhe, sekä yksinäinen cajun-setä Louisianasta, jonka kanssa ehkä eniten tulikin juteltua. Siis sen verran mitä nyt kundin varsin eksoottisesta suistoenglannista selvää sai.
Aamu oli melkoisen kolea ja rotsi ja villapaita tulivat kyllä tarpeeseen. San Francisco Baylla leijaili läpitunkematon sumuverho, eikä edes Alcatrazia juurikaan näkynyt. Mike ja George tunsivat toki kaikki muut kipparit ja satamatyöntekijät, joita nyt laiturialueella ja veneissä vain sattui olemaan ja iloiset huomenentoivotukset kaikuivat aavemaisen sumun seassa kun köysien irrottua hiljalleen purjehdimme irti laiturista ja kohti merta.
Kippari oli varmaan ennenkin ollut kalassa näillä vesillä, nimittäin sillä kellonlyömällä kun seilasimme ulos satamasta aurinko nousi ja sumuverho hälveni. Lovely Martha oli ensimmäinen vene ulkona, eli meillä oli muihin kalastusveneisiin nähden mukava etumatka.
Kalastus tapahtui ihan perus-lasikuitukangilla, joihin oli kiinnitetty betonimyllyn kokoiset (ja näköiset) hyrräkelat ja varmaan millin vahvuinen monofilisiima. Ei mitään hienostelua välineiden suhteen siis. Siiman päässä oli ehkä sadan gramman lyijypaino ja alkeellinen kahden koukun täkyraksi, johon pujotettiin elävä sardiini. Paino laskettiin pohjaan ja sardiinin annettiin rimpuilla niin kauan kunnes joku petokala; pallas (”halibut”, jonkinlainen kampela siis), bassi tai hai sen nappasi. Pohjaongintaa alkeellisimmillaan.
Pyydykset laskettiin veteen ja homma alkoi toimia melko nopeasti. Allekirjoittanut avasi pelin pienehköllä hiekkahailla (arviolta muutaman kilon) ja parilla halibutilla (painot ehkä kymmenen kilon pintaan), eikä viileä aamu enää haitannut menoa yhtään. Kalat saivat aikaan ihan mukavia vartin väsytystaisteluja ja kuumahan siinä meinasi tulla. Kapteenin tehtävä oli tietysti ohjailla venettä ja haavata kaloja, mutta ilmeisesti tärkeimpänä juttuna oli kuitenkin vittuilla muiden veneiden kapteeneille radiopuhelimella, kännykällä tai ihan vain vetten yli huutamalla. Pieni hiekkahaini olikin kohta valtava valkohai ja pallasta sumppu täynnä heti yhden kalan jälkeen. Kunnon kalajuttuja. Muutenkin, meteli oli välillä melkoisen kovaa, koska ilmeisesti paikalliseen vene-etikettiin kuului jatkuvasti kaikenlainen kiljahtelu ja huutaminen; ”HERE FISHY FISHY FISHY”, ”IT’S A BIG OL’ SHARKY SHARK”, ”JIIHAA”, ”FISH ON THE BOW” ja muuta mukavaa kuultiin ihan jatkuvalla syötöllä. Kieltämättä kyseinen toiminta onnistui luomaan aamu-uniseen seurueeseen ihan mukavasti virtaa ja kun vielä yksi briteistä sai siiman päähän vähän isomman hain, joka hyppi ja poukkoili kaukana veneestä varmaan vartin ennen kuin sai purtua siiman poikki, oli tunnelma varsin nautittava.
Aurinko alkoi paistaa ja ensimmäistä kertaa ”Sunny California” oli nimensä veroinen. Kalaa ei kuitenkaan tullut ihan siihen tahtiin kuin kapteenisto olisi halunnut ja paikkaa vaihdettin jatkuvasti. Mestat olivat ihan rehellisesti urbaanissa ympäristössä; San Francisco Baylla ja taustalla häämötti koko ajan suurkaupungin silhuetti. Oli kyllä melko absurdia olla esimerkiksi ihan Golden Gaten alla kalassa.
Se oikea apaja löytyi myös aivan turistikohteen läheisyydestä; Alcatrazin viereen saavuttaessa alkoivat syöttisardiinit saada kyytiä ja kaikkialla veneessä kuhina käydä. Välillä oli kolmekin kalaa tulossa ylös samanaikaisesti ja meininki oli erittäin aktiivista. Muitakin venekuntia tietysti kertyi paikalle ja käynnissä oli varsinainen kilpailu. Loistokkaan kalastuspäivän kliimaksi koettiin kahden suurehkon leopardihain oltua yhtä aikaa kiinni vierekkäisten kalamiesten koukuissa. Parin-kolmenkymmenen minuutin väsytystaisteluita pysähtyivät seuraamaan kaikki ja onnelliset kalamiehet olivat aivan hapoilla kalojen sätkittyä lopulta haavissa. Muutaman tunnin ajan kiskottiin kalaa ihan tosissaan ja oltuamme ehkä kuutisen tuntia vesillä, peli vihellettiin poikki.
Fisuista olisi tottakai saanut lounaan paikallisessa kalaravintolassa jos olisi halunnut, mutta meillä ei ollut fiiliksiä jäädä enää tunnelmoimaan omalla saaliilla. Luovutimme suosiolla kalat kapteenille, joka kertoi myyvänsä ne läheiseen ravintolaan ja hyppäsimme yltäpäältä suomuissa ja varsin kalanhajuisina cable cariin. Pienehköjen päiväunien jälkeen loppuilta käytettiin vielä tuliaisostoksia tehden ja mahdotonta, eli tavaroiden pakkaamista suorittaen. En ole varmaan ikinä käyttänyt niin paljon energiaa rinkan täyttämiseen! Jollain taikatempulla suurin osa kamoista saatiinkin rinkkoihin ja laukkuihin sisään, eikä mitään lisäpakaaseja tarvinnut hankkia. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Perjantaina ei sitten ollutkaan ohjelmassa mitään muuta kuin hotellista ulos tsekkaaminen ja Bloods-Hummerin palautus Dollarille. Lopullinen autolaskuri pysähtyi siis kuuten eri kiesiin ja alunperin vuokraamallamme Jeep Grand Cherokeella (auto nro. 2) ei loppujen lopuksi ajettu kuin pari sataa mailia. Eiköhän ruljanssista ole pienehkö reklamaation poikanen viritteillä kunhan kotiin päästään.
Tällä hetkellä masennus on valtava; neljän viikon hieno reissu on takana ja edessä ainoastaan aivoja turruttavaan arkeen palaaminen. Koko ajatus saa allekirjoittaneessa tällä hetkellä aikaan puhdasta fyysistä pahoinvointia ja salaa toivoinkin esimerkiksi San Francisco – Lontoo - lennon olevan sen verran myöhässä että olisimme joutuneet jäämään vielä päiväksi Englantiin. Toive ei toteutunut ja parin tunnin päästä iskeydytään Helsinki-Vantaalle. Buu!
Viimeiset huomiot:
- Virgin Atlantic yrittää ilmeisesti yksinään ratkaista työttömyysongelman Jenkeissä; passit tarkastettiin neljään eri otteeseen ennen transit-alueelle pääsyä ja vielä kahdesti lähtöportilla.
- Heahtrowlla on varmaan jonkinlainen spesiaalihätätila päällä, sen verran perusteellisesti käsimatkatavarat tarkistettiin ennen jatkolentoa. Yhden jenkkimmamman laukkua läpivalaistiin ainakin kymmenen minuuttia koko muun matkustajajoukon jonottaessa siihen ainoaan turvatarkastuspisteeseen joka oli auki. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen turvatarkastaja uskalsi vihdoin kysyä voisiko laukun sisältöä väijyä tarkemmin. Epäilysten kohde oli varmaan joku terroristien suosima vesipullo. ei muuten oltu ainoat joiden hermot olivat melko kireällä...
Ei muuta. Loppu.
-Tomppa
torstai 27. elokuuta 2009
27.8. Listausta vol.2
Viimeisiä postauksia viedään ja ajateltiin tehdä pientä yhteenvetoa siitä mitä ollaan nähty ja tehty. Tässä siis kaikkien mielipiteitä suosikkikohteista ja muista:
PARAS PIKARUOKAPAIKKA
Jussi: Taco Bell
Tomppa: Carl’s Jr., home of the six dollar burger!
Inni: Carl’s Jr., jossa söin kerran eniten.
SUOSIKKIKAUPPA
Jussi: Converse
Tomppa: Kaikki outletit
Inni: Urban Outfitters
SUOSIKKIMYYJÄ
Jussi: Se yks iso ruskeesilmänen brunette.
Tomppa: Cowboy (Jiihaa, come on in son!)
Inni: Hello, my name is wholesale, how can I help you?
SUOSIKKIMAINOS
Jussi: Taco Bell – Think outside the bun.
Tomppa: Carl’s Jr: Jingle. Double the beef, laalaalaa...
Inni: Kaikki identiteettivarkaudenestokerhon videot.
PARAS HUOLTOASEMA
Jussi: Love’s
Tomppa: Se missä oli cowboy.
Inni: Love’s oli söpö. Jos niin voi sanoa huoltoasemasta.
PARAS KÄSIENKUIVAIN
Jussi: Mitsubishi, the Dyson fake!
Tomppa: Dyson!
Inni: Dyson! Ja kakkosena käsinahkaa heilutteleva Xcelerator.
TOP 3 PAIKAT
Jussi: Las Vegas, Grand Canyon, SF Bay Fishing.
Tomppa: San Francisco, Nola French Quarter, Grand Canyon. Ja omalla tavallaan Arizonan aavikko.
Inni: Grand Canyon, MGM:n uima-altaat, San Francisco.
SUOSIKKIAUTO MATKAN AJALTA
Jussi: Komentaja.
Tomppa: Explorer. Ja kunniamaininta kaikille sadalle miljoonalle Ford 150:lle.
Inni: Punainen Foordi.
HAUSKIN ELÄINHAVAINTO
Jussi: Grand Canyonin härkä joka yritti väkisin Hummerin alle.
Tomppa: Leopardihait.
Inni: Key Westin villikukot.
SUOSIKKIMOTELLI
Jussi: Days Inn.
Tomppa: Classic Inn. Se ainoa havaittu jonka ohi ajettiin liian kovaa.
Inni: Se missä oli jännä vohvelirauta. Taisi olla Teksasissa.
PARAS OSTOS
Jussi: Best bargain oli valkoiset Converse (Red) –kengät, $10,97.
Tomppa: Kaikki. Erityismaininta Gapin raidallisille aleboksereille.
Inni: Mustat farkut.
SUOSIKKIKASINO
Jussi: MGM Grand (tai ehkä sittenkin se Hooters...)
Tomppa: MGM Grand, mahtava hevospeli!
Inni: Flamingo, ei remonttia sitten 80-luvun!
PARAS REALITYSHOW
Jussi: Blind Date
Tomppa: Extreme Dating
Inni: Nanny 911 ja Househusbands of Hollywood
(Kaikki tietenkin Fox Realitylta)
PARHAAT BILEET
Jussi: Vegas, Studio 54.
Tomppa: Minä ja mekaaninen härkää 4-ever (Bourbon Street). Hyvänä kakkosena ”splashing drunk”.
Inni: Bette Midler –hyttibileet Vegasissa.
PARAS DRINKKI
Jussi: Kahden litran mansikkajäädaiquiri a la Miami Beach.
Tomppa: Kaikki mikä tuli Sophisticated Cooling Machine:sta. Sekä Vitali.
Inni: Hand Grenade New Orleansissa. Ja tietty kaikki kasinon ilmaiset juomat.
PARAS KARKKI
Jussi: Starburstit.
Tomppa: Santa Barbaran double salty liqorice, melkein kuin salmiakkia.
Inni: Salt water taffy, mitä se on?
Lisäksi käytiin eilen aamulla aamiaisella kunnon 50-luvun dinerissä ja soitetiin pöydän omasta jukeboxista mahtibiisit, jotka olivat: Roy Orbisonin Only the Lonely (Innin valinta), Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling (Tomppa) ja Temptationsin Papa Was a Rolling Stone (Jussi). Hyvä meisinki.
-Inni.
PARAS PIKARUOKAPAIKKA
Jussi: Taco Bell
Tomppa: Carl’s Jr., home of the six dollar burger!
Inni: Carl’s Jr., jossa söin kerran eniten.
SUOSIKKIKAUPPA
Jussi: Converse
Tomppa: Kaikki outletit
Inni: Urban Outfitters
SUOSIKKIMYYJÄ
Jussi: Se yks iso ruskeesilmänen brunette.
Tomppa: Cowboy (Jiihaa, come on in son!)
Inni: Hello, my name is wholesale, how can I help you?
SUOSIKKIMAINOS
Jussi: Taco Bell – Think outside the bun.
Tomppa: Carl’s Jr: Jingle. Double the beef, laalaalaa...
Inni: Kaikki identiteettivarkaudenestokerhon videot.
PARAS HUOLTOASEMA
Jussi: Love’s
Tomppa: Se missä oli cowboy.
Inni: Love’s oli söpö. Jos niin voi sanoa huoltoasemasta.
PARAS KÄSIENKUIVAIN
Jussi: Mitsubishi, the Dyson fake!
Tomppa: Dyson!
Inni: Dyson! Ja kakkosena käsinahkaa heilutteleva Xcelerator.
TOP 3 PAIKAT
Jussi: Las Vegas, Grand Canyon, SF Bay Fishing.
Tomppa: San Francisco, Nola French Quarter, Grand Canyon. Ja omalla tavallaan Arizonan aavikko.
Inni: Grand Canyon, MGM:n uima-altaat, San Francisco.
SUOSIKKIAUTO MATKAN AJALTA
Jussi: Komentaja.
Tomppa: Explorer. Ja kunniamaininta kaikille sadalle miljoonalle Ford 150:lle.
Inni: Punainen Foordi.
HAUSKIN ELÄINHAVAINTO
Jussi: Grand Canyonin härkä joka yritti väkisin Hummerin alle.
Tomppa: Leopardihait.
Inni: Key Westin villikukot.
SUOSIKKIMOTELLI
Jussi: Days Inn.
Tomppa: Classic Inn. Se ainoa havaittu jonka ohi ajettiin liian kovaa.
Inni: Se missä oli jännä vohvelirauta. Taisi olla Teksasissa.
PARAS OSTOS
Jussi: Best bargain oli valkoiset Converse (Red) –kengät, $10,97.
Tomppa: Kaikki. Erityismaininta Gapin raidallisille aleboksereille.
Inni: Mustat farkut.
SUOSIKKIKASINO
Jussi: MGM Grand (tai ehkä sittenkin se Hooters...)
Tomppa: MGM Grand, mahtava hevospeli!
Inni: Flamingo, ei remonttia sitten 80-luvun!
PARAS REALITYSHOW
Jussi: Blind Date
Tomppa: Extreme Dating
Inni: Nanny 911 ja Househusbands of Hollywood
(Kaikki tietenkin Fox Realitylta)
PARHAAT BILEET
Jussi: Vegas, Studio 54.
Tomppa: Minä ja mekaaninen härkää 4-ever (Bourbon Street). Hyvänä kakkosena ”splashing drunk”.
Inni: Bette Midler –hyttibileet Vegasissa.
PARAS DRINKKI
Jussi: Kahden litran mansikkajäädaiquiri a la Miami Beach.
Tomppa: Kaikki mikä tuli Sophisticated Cooling Machine:sta. Sekä Vitali.
Inni: Hand Grenade New Orleansissa. Ja tietty kaikki kasinon ilmaiset juomat.
PARAS KARKKI
Jussi: Starburstit.
Tomppa: Santa Barbaran double salty liqorice, melkein kuin salmiakkia.
Inni: Salt water taffy, mitä se on?
Lisäksi käytiin eilen aamulla aamiaisella kunnon 50-luvun dinerissä ja soitetiin pöydän omasta jukeboxista mahtibiisit, jotka olivat: Roy Orbisonin Only the Lonely (Innin valinta), Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling (Tomppa) ja Temptationsin Papa Was a Rolling Stone (Jussi). Hyvä meisinki.
-Inni.
27.8. I left my heart in San Francisco...
Toi otsikko nyt oli niin arvattavissa, mutta antaa mennä. San Francisco on siis tosi kiva kaupunki, ja porukkakin on ihan erilaista kun mihin muualla on törmätty, tyylikkäämpää ja jotenkin eurooppalaisempaa, niinkuin koko kaupunkikin. Niin se vaan on että lähes kaikki eurooppalainen tuntuu jotenkin tyylikkäämmältä. Esimerkiksi kaikki viileimmät kaupat myy ruotsalaisia farkkumerkkejä (pillejä, tietty). Lisäksi täällä liikkuvat ”the cool asian kids”, ultratrendikkäät nuoret aasialaiset. Osa porukasta varmasti turisteja, mutta en usko että kaikki kuitenkaan. Siinäpä pakollinen tyyliosuus.
Tulin juuri takaisin hotellille viimeiseltä ostosiskulta, piti vielä kerran kiertää lähikorttelien kaupat kerran läpi. Jos siellä olis jotain uutta jostain syystä. No ei tietenkään ollut, mutta muutama järkiostos tarttui vielä mukaan. Nyt kun saisi vielä kaiken tungettua rinkkaan. Huomiselle lennolle pitää lisäksi todennäköisesti topata niin paljon päälle että tuskanhiki kamoja raahatessa on taattu.
Kunhan Tomppa ja Jussi palaavat kalareissultaan olisi tarkoitus vielä vähän pyöriä kaupungilla, pakata (jaiks) ja lähteä vielä vikan illan kunniaksi hieman humpalle.
Nyt saapui iloinen kalatiimi , seuraavana ohjelmassa lounas. Kuitti.
-Inni.
Tulin juuri takaisin hotellille viimeiseltä ostosiskulta, piti vielä kerran kiertää lähikorttelien kaupat kerran läpi. Jos siellä olis jotain uutta jostain syystä. No ei tietenkään ollut, mutta muutama järkiostos tarttui vielä mukaan. Nyt kun saisi vielä kaiken tungettua rinkkaan. Huomiselle lennolle pitää lisäksi todennäköisesti topata niin paljon päälle että tuskanhiki kamoja raahatessa on taattu.
Kunhan Tomppa ja Jussi palaavat kalareissultaan olisi tarkoitus vielä vähän pyöriä kaupungilla, pakata (jaiks) ja lähteä vielä vikan illan kunniaksi hieman humpalle.
Nyt saapui iloinen kalatiimi , seuraavana ohjelmassa lounas. Kuitti.
-Inni.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
26.8. If you’re going to San Francisco, be sure to wear some flowers in your hair...
Bloods-Hummeri on toiminut mukavasti ja matka on edellisten postausten jälkeen jatkunut jo San Franciscoon. Tässä siis lyhyttä kertausta toimistamme Buelltonissa Hummeriin kohdistuneen viharikoksen ja sitä seuranneen autonvaihtoruljanssin jälkeen.
Dollarin kundi toi siis vanhan Hummerin tilalle uuden ja pääsimme kuin pääsimmekin Peasoup Andersenin tanskalaiskylästä eteenpäin. Uuden junttivankkurin keula käännettiin kohti leffoista tuttua Kalifornia-1 rantatietä ja hartaana toivomuksena oli nähdä huikeita maisemia ja ehkäpä vähän eläinkuntaakin. Auton odottelussa oli tosin mennyt jo sen verran aikaa, että aurinko alkoi laskea ja koska pimeänäkökiikarit eivät kuulu tämän reissun perusvarustukseen, ei tielle haluttu lähteä väkisin puskemaan. Yöksi jäätiinkin Morro Bayn mukavan idylliseen rantakylään. Aika uneliaaltahan siellä vaikutti; lokit ja muut merilinnut kirkuivat ja sadat turskantuoksuiset kalastusalukset reunustivat rantaviivaa. Käytöstä poistetun hiilivoimalaitoksen piippujen varjossa oli kyllä ihan siistejäkin mestoja; käytiin kiipeilemässä auringonlaskussa The Morro Rockin kallioilla ja nähtiinpä tuhansien merilintujen siipien välistä muutama hyljekin meressä.
Sunnuntaiaamuna iskettiin sitten heti törkeän siisteillä rantakallioilla kiemurtelevalle Kalifornia Ykköselle. Maisemat olivat sen verran hienoja, että olisi tehnyt mieli pysähdellä about sadan metrin välein tuijottelemaan merta, kallioita, rannalla makailevia hylkeitä ja ihan vaan luonnonkauneutta. Koettiin vähän samantyyppisiä wow-elämyksiä kuin Grand Canyonilla. Jos nyt joku tie voi sinällään olla ”siisti”, niin tämä tie oli. Ettei meno vain olisi ollut liian mukavaa, pilattiin tottakai loistokas tunnelma riitelemällä jostain naurettavista pikkuseikoista. Noh, niistäkin päästiin yli ja matka jatkui kohti San Franciscoa, josta oli varattu huone reissun viimeiseksi neljäksi yöksi.
Friscoon saavuttiin jo ihan valoisissa tunnelmissa ja hotellikin löydettiin Downtownista ilman sen kummempia vaikeuksia. Hotel Union Square osoittautui ihan cooliksi mestaksi ja mikä parasta, parin korttelin säteeltä löytyivät mm. Urban Outfitters, Ben Sherman, Apple Store, Abercrombie & Fitch ja oikeastaan kaikki kaupat missä nyt toiselta rannikolta asti ajanut Pohjois-Eurooppalainen turisti voi kuvitella haluavansa henkilökohtaisen konkurssinsa viimeistellä.
Kaupungista tuli välittömästi jotenkin mukavan lämminhenkinen fiilis verrattuna esimerkiksi LA:iin tai vaikka Dallasiin, joiden ”keskustat” olivat lähinnä moottoriteiden risteyskohtia. Kuten televisiosta olemme oppineet, Frisco on rakennettu valtavan jyrkille mäille ja kaupunkikuvaa leimaavat ikivanhat ja mahtavan kotikutoisen oloiset raitiovaunut, jotka kolistelevat mäkiä iloisesti kellojaan kilkutellen. Kaikkialla oli jengiä kävelemässä ja arvasimmekin heti, että nyt ollaan taas tultu oikeasti todella siistiin kaupunkiin.
Päivä viimeisteltiin kävelemällä San Franciscon Chinatowniin vetämään kinkkimättöä ja vielä pubiinkin nauttimaan muutamia tarkoin valittuja oluita ja kuuntelemaan jonkinlaisen trubadurixin jollotuksia. Simon and Garfunkelilta, Bob Dylanilta ja muilta ameriikansankareilta kuultiin varmaan puolet tuotannosta, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Baarit olivat yllättävän täynnä maanantai-iltana ja hyvin nopeasti selvisi, että turistejahan kaikki olivat. Turisteja tai vaihto-oppilaita, kuten nyt tietysti arki-illan juomingeissa odottaa saattaakin. Bongasimme ainakin spagettijengiä, ranskiksia, spanskeja ja gynttereitä. Mukavaa oli melkein aamun pikkutunneille asti.
Tiistai avattiin tietysti väijymällä välittömästi lähialueiden kauppojen tarjonta, jonka jälkeen suunnattiin kohti rantakatua ja sen elämää viliseviä laitureita. Rannalle tietysti matkattiin sillä ainoalla oikealla kulkuneuvolla; cable-carilla. Harmiksemme ei päästy roikkumaan vaunun ulkopuolisille astinlaudoille vaan jouduttiin tylsästi sporan sisään istumaan. Onneksi sekin epäkohta saatiin takaisintulomatkalla korjattua.
”Sunny Californian” sää oli kyllä suuri pettymys; kaupungilla ja varsinkin rannalla oli ihan kotoisa, reippaasti alle 20 Celciuksen lämpötila, jonka jäätävä merituuli mukavasti vielä kruunasi. Koko matkan ajan rinkan pohjalla vittumaisesti ilkkuneet villatakit, farkut ja jopa ihan oikeat rotsit tulivat siis vihdoinkin tarpeeseen.
Kuten meille oli luvattu, laiturit tosiaan olivat täynnä elämää; jos jonkinnäköistä kauppaa ja kuppilaa oli vaikka muille jakaa ja katusoittajia ja muita esiintyjiä joka nurkalla. San Francisco Baylla, sumun seassa siinsi ylhäisessä yksinäisyydessään Alcatrazin vankila. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin laiturilla 39 asustelevat n. tuhat hyljettä! Ko. laituri on siis kokonaan rauhoitettu valtavankokoisten hylkeiden temmellyskentäksi. Näky oli taas kerran sanoin kuvaamaton. Samoin kuin tuhannesta hylkeestä lähtevä meteli. Että”uik-uik-uik” vaan sullekin! Kyseessä oli kyllä yksi oudoimmista turistinähtävyyksistä joihin ollaan tällä reissulla törmätty. Viihdyttävää oli.
Päivän miinuspuolelle on kirjattava odotetun Alcatraz-reissun peruuntuminen; ei oltu edes voitu kuvitella, että retki olisi varattava reilusti etukäteen. Seuraavat vapaat paikat vankilaan tutustumiseen olisivat vasta viikonloppuna ja silloinhan meidän pitäisi olla jo lähtöruudussa; Helsingissä. ”Vapaudut vankilasta”-kortti olikin siis tällä kertaa huono juttu.
Eilinenkin ilta viimeisteltiin pubissa istuskelulla. Tällä kertaa suunnattiin downtownissa sijainneeseen lounge-tyyppiseen Swig-baariin, jossa nähtiinkin sitten esimerkiksi tyylikkäitä ihmisiä enemmän kuin koko matkalla tähän mennessä. Porukka erosi siis todella paljon aikaisempien baarireissujen asiakaskunnasta. Periamerikkalainen pukeutuminenhan lähtee aina niistä juoksulenkkareista ja valkoisista tennissukista ja päätyy leveälahkeisten ja liian lyhyiden sinisten farkkujen jälkeen huppariin ja lippalakkiin. Juoksulenkkarijengiä ei päästetty tällä kertaa edes sisään.
Tänään käytiin sitten tietysti väijymässä Golden Gaten komeaa riippusiltaa ja Russian Hillin jyrkkiä serpentiiniteitä ja pyörittiin Haight Ashburyn hippialueella, jossa vilinää riitti. Meno oli oikeastaan aika samanlaista kuin Lontoon Camdenissa ja mehän viihdyttiin tietysti loistavasti katusoittajien ja second hand-kauppojen pyhässä ristisiitoksessa. San Francisco on kyllä osoittautunut erittäin siistiksi kaupungiksi ja olen aivan varma, että tänne tulee palattua vielä useaan otteeseen takaisin. Aivan mahtava paikka!
Huomenna on sitten edessä vähän totuttua aikaisempi herätys; Captain Miken Bass Tub-vene starttaa klo kuusi aamulla bassin- ja hainkalastusretkelle ja meillä on Jussin kanssa vankkana tarkoituksena olla mukana menossa. Mehän ollaan koko matkan ajan koitettu järjestää fisureissua, mutta vaihtuvista syistä pyrkimykset ovat aina jääneet puolivillaisen yrityksen tasolle. Huomenna päästään sitten vihdoin katsastamaan minkälaista fisustusta täälläpäin maailmaa harrastetaan. Kunhan vain ensin jaksetaan herätä viiden tunnin päästä. Katsotaa miten äijien käy. Raporttia seuraa perästä...
Huomioita:
- Fox Reality-kanava ja erityisesti Blind Date-ohjelma on ehkä parasta huonoa telkkaria miesmuistiin.
- San Franciscossa on nähty toinen toistaan kummallisempia kerjäläisiä ja kadun asukkeja. Kontrasti on melko suuri esim. Saks Fith Avenuen asiakaskunnan ja hotellin vieressä päivystävän Avannepussi-tädin välillä.
- Matkan aikana on kuollut useita Kennedy-klaanin jäseniä. Nyt meni Ted.
- Ei osata edelleenkään nukkua täkäläisissä lakana-peitto-viritelmissä. ”I’m scared”!
- Mahdolliset julkkisbongaukset: Shia Lebouf, Dustin Hoffmann ja joku latino.
- Hulahula-mimmi vihdoinkin löydetty ja ostettu. Samoin Yoda. Ei Elvistä.
-Tomppa
Dollarin kundi toi siis vanhan Hummerin tilalle uuden ja pääsimme kuin pääsimmekin Peasoup Andersenin tanskalaiskylästä eteenpäin. Uuden junttivankkurin keula käännettiin kohti leffoista tuttua Kalifornia-1 rantatietä ja hartaana toivomuksena oli nähdä huikeita maisemia ja ehkäpä vähän eläinkuntaakin. Auton odottelussa oli tosin mennyt jo sen verran aikaa, että aurinko alkoi laskea ja koska pimeänäkökiikarit eivät kuulu tämän reissun perusvarustukseen, ei tielle haluttu lähteä väkisin puskemaan. Yöksi jäätiinkin Morro Bayn mukavan idylliseen rantakylään. Aika uneliaaltahan siellä vaikutti; lokit ja muut merilinnut kirkuivat ja sadat turskantuoksuiset kalastusalukset reunustivat rantaviivaa. Käytöstä poistetun hiilivoimalaitoksen piippujen varjossa oli kyllä ihan siistejäkin mestoja; käytiin kiipeilemässä auringonlaskussa The Morro Rockin kallioilla ja nähtiinpä tuhansien merilintujen siipien välistä muutama hyljekin meressä.
Sunnuntaiaamuna iskettiin sitten heti törkeän siisteillä rantakallioilla kiemurtelevalle Kalifornia Ykköselle. Maisemat olivat sen verran hienoja, että olisi tehnyt mieli pysähdellä about sadan metrin välein tuijottelemaan merta, kallioita, rannalla makailevia hylkeitä ja ihan vaan luonnonkauneutta. Koettiin vähän samantyyppisiä wow-elämyksiä kuin Grand Canyonilla. Jos nyt joku tie voi sinällään olla ”siisti”, niin tämä tie oli. Ettei meno vain olisi ollut liian mukavaa, pilattiin tottakai loistokas tunnelma riitelemällä jostain naurettavista pikkuseikoista. Noh, niistäkin päästiin yli ja matka jatkui kohti San Franciscoa, josta oli varattu huone reissun viimeiseksi neljäksi yöksi.
Friscoon saavuttiin jo ihan valoisissa tunnelmissa ja hotellikin löydettiin Downtownista ilman sen kummempia vaikeuksia. Hotel Union Square osoittautui ihan cooliksi mestaksi ja mikä parasta, parin korttelin säteeltä löytyivät mm. Urban Outfitters, Ben Sherman, Apple Store, Abercrombie & Fitch ja oikeastaan kaikki kaupat missä nyt toiselta rannikolta asti ajanut Pohjois-Eurooppalainen turisti voi kuvitella haluavansa henkilökohtaisen konkurssinsa viimeistellä.
Kaupungista tuli välittömästi jotenkin mukavan lämminhenkinen fiilis verrattuna esimerkiksi LA:iin tai vaikka Dallasiin, joiden ”keskustat” olivat lähinnä moottoriteiden risteyskohtia. Kuten televisiosta olemme oppineet, Frisco on rakennettu valtavan jyrkille mäille ja kaupunkikuvaa leimaavat ikivanhat ja mahtavan kotikutoisen oloiset raitiovaunut, jotka kolistelevat mäkiä iloisesti kellojaan kilkutellen. Kaikkialla oli jengiä kävelemässä ja arvasimmekin heti, että nyt ollaan taas tultu oikeasti todella siistiin kaupunkiin.
Päivä viimeisteltiin kävelemällä San Franciscon Chinatowniin vetämään kinkkimättöä ja vielä pubiinkin nauttimaan muutamia tarkoin valittuja oluita ja kuuntelemaan jonkinlaisen trubadurixin jollotuksia. Simon and Garfunkelilta, Bob Dylanilta ja muilta ameriikansankareilta kuultiin varmaan puolet tuotannosta, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Baarit olivat yllättävän täynnä maanantai-iltana ja hyvin nopeasti selvisi, että turistejahan kaikki olivat. Turisteja tai vaihto-oppilaita, kuten nyt tietysti arki-illan juomingeissa odottaa saattaakin. Bongasimme ainakin spagettijengiä, ranskiksia, spanskeja ja gynttereitä. Mukavaa oli melkein aamun pikkutunneille asti.
Tiistai avattiin tietysti väijymällä välittömästi lähialueiden kauppojen tarjonta, jonka jälkeen suunnattiin kohti rantakatua ja sen elämää viliseviä laitureita. Rannalle tietysti matkattiin sillä ainoalla oikealla kulkuneuvolla; cable-carilla. Harmiksemme ei päästy roikkumaan vaunun ulkopuolisille astinlaudoille vaan jouduttiin tylsästi sporan sisään istumaan. Onneksi sekin epäkohta saatiin takaisintulomatkalla korjattua.
”Sunny Californian” sää oli kyllä suuri pettymys; kaupungilla ja varsinkin rannalla oli ihan kotoisa, reippaasti alle 20 Celciuksen lämpötila, jonka jäätävä merituuli mukavasti vielä kruunasi. Koko matkan ajan rinkan pohjalla vittumaisesti ilkkuneet villatakit, farkut ja jopa ihan oikeat rotsit tulivat siis vihdoinkin tarpeeseen.
Kuten meille oli luvattu, laiturit tosiaan olivat täynnä elämää; jos jonkinnäköistä kauppaa ja kuppilaa oli vaikka muille jakaa ja katusoittajia ja muita esiintyjiä joka nurkalla. San Francisco Baylla, sumun seassa siinsi ylhäisessä yksinäisyydessään Alcatrazin vankila. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin laiturilla 39 asustelevat n. tuhat hyljettä! Ko. laituri on siis kokonaan rauhoitettu valtavankokoisten hylkeiden temmellyskentäksi. Näky oli taas kerran sanoin kuvaamaton. Samoin kuin tuhannesta hylkeestä lähtevä meteli. Että”uik-uik-uik” vaan sullekin! Kyseessä oli kyllä yksi oudoimmista turistinähtävyyksistä joihin ollaan tällä reissulla törmätty. Viihdyttävää oli.
Päivän miinuspuolelle on kirjattava odotetun Alcatraz-reissun peruuntuminen; ei oltu edes voitu kuvitella, että retki olisi varattava reilusti etukäteen. Seuraavat vapaat paikat vankilaan tutustumiseen olisivat vasta viikonloppuna ja silloinhan meidän pitäisi olla jo lähtöruudussa; Helsingissä. ”Vapaudut vankilasta”-kortti olikin siis tällä kertaa huono juttu.
Eilinenkin ilta viimeisteltiin pubissa istuskelulla. Tällä kertaa suunnattiin downtownissa sijainneeseen lounge-tyyppiseen Swig-baariin, jossa nähtiinkin sitten esimerkiksi tyylikkäitä ihmisiä enemmän kuin koko matkalla tähän mennessä. Porukka erosi siis todella paljon aikaisempien baarireissujen asiakaskunnasta. Periamerikkalainen pukeutuminenhan lähtee aina niistä juoksulenkkareista ja valkoisista tennissukista ja päätyy leveälahkeisten ja liian lyhyiden sinisten farkkujen jälkeen huppariin ja lippalakkiin. Juoksulenkkarijengiä ei päästetty tällä kertaa edes sisään.
Tänään käytiin sitten tietysti väijymässä Golden Gaten komeaa riippusiltaa ja Russian Hillin jyrkkiä serpentiiniteitä ja pyörittiin Haight Ashburyn hippialueella, jossa vilinää riitti. Meno oli oikeastaan aika samanlaista kuin Lontoon Camdenissa ja mehän viihdyttiin tietysti loistavasti katusoittajien ja second hand-kauppojen pyhässä ristisiitoksessa. San Francisco on kyllä osoittautunut erittäin siistiksi kaupungiksi ja olen aivan varma, että tänne tulee palattua vielä useaan otteeseen takaisin. Aivan mahtava paikka!
Huomenna on sitten edessä vähän totuttua aikaisempi herätys; Captain Miken Bass Tub-vene starttaa klo kuusi aamulla bassin- ja hainkalastusretkelle ja meillä on Jussin kanssa vankkana tarkoituksena olla mukana menossa. Mehän ollaan koko matkan ajan koitettu järjestää fisureissua, mutta vaihtuvista syistä pyrkimykset ovat aina jääneet puolivillaisen yrityksen tasolle. Huomenna päästään sitten vihdoin katsastamaan minkälaista fisustusta täälläpäin maailmaa harrastetaan. Kunhan vain ensin jaksetaan herätä viiden tunnin päästä. Katsotaa miten äijien käy. Raporttia seuraa perästä...
Huomioita:
- Fox Reality-kanava ja erityisesti Blind Date-ohjelma on ehkä parasta huonoa telkkaria miesmuistiin.
- San Franciscossa on nähty toinen toistaan kummallisempia kerjäläisiä ja kadun asukkeja. Kontrasti on melko suuri esim. Saks Fith Avenuen asiakaskunnan ja hotellin vieressä päivystävän Avannepussi-tädin välillä.
- Matkan aikana on kuollut useita Kennedy-klaanin jäseniä. Nyt meni Ted.
- Ei osata edelleenkään nukkua täkäläisissä lakana-peitto-viritelmissä. ”I’m scared”!
- Mahdolliset julkkisbongaukset: Shia Lebouf, Dustin Hoffmann ja joku latino.
- Hulahula-mimmi vihdoinkin löydetty ja ostettu. Samoin Yoda. Ei Elvistä.
-Tomppa
sunnuntai 23. elokuuta 2009
23.8. Los Angeles
Je. Kuten Inni viimeksi raportoikin, torstaina oltiin siis San Diegon eläintarhassa katsomassa eläinmaailman ihmeitä ja yöksi jäätiin motelliin San Diegoon. Ei siitä siis sen enempää.
Toissapäivänä käytettiin aamu SD:ssa pyykin pesemiseen ja lähdettiin puskemaan kohti Enkelten Kaupunkia. Rantateitä pohjoiseen ajettaessa Los Angelesin läpitunkematon savusumu tervehti meitä about sata mailia ennen kaupungin rajoja. Samoin kuin ruuhka. Näyttikin aivan siltä, että kaikki maailman ihmiset halusivat ajaa Losiin ja inerstatet olivat aivan tukossa. Tuohon viimeiseen sataan mailiin menikin sitten useita tunteja, joka tarkoitti meille hyvää aikaa miettiä minne halusimme oikeasti mennä. Los Angeleshan koostuu paikalliseen tapaan useista eri keskuksista, eikä mitään sen kummempaa ”keskustaa” ole. Itse kaupunki on oikeastaan vain kokoelma ruuhkaisia moottoriteitä, betonia ja auringon pimentävää, ilmassa leijuvaa sumua.
Päätettiin superturisteina iskeä Hollywoodiin katsomaan Chinese Theateria ja Walk of Famea. Koko iltapäivä käytettiinkin sitten katuun tuijotellen ja tähtiä, jalan- ja kädenjälkiä bongaillen. Michael Jacksonin tähdellä kävi sellainen kuhina, ettei paremmasta väliä ja muutenkin porukkaa kulki joka paikassa tuhatmäärin jalkojaan tuijotellen. Bongattiin mm. Paula Abdulin tähti (Straight Up), Donald Trumpin tv-ansioista saatu tähti (you’re fired), Kermitin tähti (it’n not easy being green) ja satoja muita maailmanhistoriallisesti erittäin tärkeitä tähtiä.
Paikalta poistuttaessa ajettiin vielä Sunset Stripia ja tsekattiin ovatko Whisky-a-go-go ja Viper Room oikeasti olemassa. Olivathan ne. Harmi, ettei ollut aikaa kuljeskella eksyneen oloisena kitara kainalossa Stripiä pitkin, eihän sitä ikinä tiedä jos oltaisiin vaikka päästy jäseniksi johonkin bändiin. Ei Nikki Sixxkään osannut aluksi mitään soittaa...
Rodeo Drivelta löytyivät sitten tietysti kaikkien mahdollisten luksusbrändien liikkeet, niinkuin nyt asiaan kuului ja olipa siellä myös Innin oma Los Angeles-nähtävyys; elokuvasta Pretty Woman tuttu Regent Beverly Wilshire-hotelli. Elämä oli edelleen elokuvan kaltaista...
Näitä nähtävyyksiä enempää aikaa ei kuitenkaan turisteiluun ollut, koska olimme päättäneet käyttää illan todelliseen aitoamerikkalaiseen kokemukseen; baseball-matsiin LA Dodgersin ja Chicago Cubsin välillä. Dodger Stadiumille oli menossa pari muutakin ihmistä ja aikaa kului taas rutkasti moottoriteillä jonotteluun. Itse stadion on rakennettu melko lähelle Downtownia, suurelle mäelle ja jo parkkipaikkojen koosta huomaa, että paikalle ei todellakaan tulla millään julkisella kulkuneuvolla. Tuli taas mieleen useasti aiemminkin miettimäni stadionrakentamiseen liittyvä kysymys; eikö Suomessakin olisi helpompaa ja halvempaa rakentaa stadikat kaivamalla ne maahan, kuin rakentamalla ne nousemaan maan tasosta ylöspäin? Ainakin kaikenlainen meteli pysyy paremmin stadionin sisällä jos ympäröivä maa tarjoaa pientä kaikupohjaa. Kuka helvetti esimerkiksi sen Finnair Stadiumin tuulitunnelin oikein suunnitteli...
Lippujen hinnat olivat positiivinen yllätys; halvimmat maksoivat 11 taalaa ja kalleimmat sitten jotain paljon enemmän. Meitähän ei niinkään mielettömän hyvät istumapaikat kiinnostaneet, vaan tyydyimme halvimpiin tarjolla oleviin, eli 19 taalan tiketteihin. Kävimme toki vielä fanituotekaupassa katselemassa pelipaitoja ja muuta sälää ja mukaan tarttuikin Dodgers-lippalakki. Varmaan 95%:lla kaikista paikallaolijoista oli jotain sinistä fanituotetta päällään ja kun seurueessamme oli nyt vähän paikallisen seuran värejä, koimme jotenkin olevamme enemmän oikeutettuja istumaan katsomossa ja sulautuvamme asiantuntevaan baseball-yleisöön paremmin.
Kansallislaulu ja amerikkalaishenkiset show-pläjäykset merkitsivät pelin alkua vähän seitsemän jälkeen illalla ja komea 56000-paikkainen stadion oli vielä aivan puolityhjä. Ihmettelimme, miten jengiä valui paikalle vielä tunti pelin alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi paikalle saapui arviolta 40000 katsojaa. Syykin myöhäseen saapumiseen selvisi; baseball-matsi kestää aivan helvetin kauan ja on oikeasti suurimmaksi osaksi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen. Ei siis ihme, että katsomossa risteilleet hodarin-, pizzan-, limun-, pähkinöiden-, pehmolelujen ja kaiken muun mahdollisen myyjät veivät suurimman huomion ensimmäisen parin tunnin aikana. Ihmisiä tuntui eniten kiinnostavan syöminen, juominen ja se, josko pallo lentäisi jonnekin heidän lähettyvilleen katsomoon. Aika paljon boltseja jengi itselleen keräilikin ja lensipä yhdessä vaiheessa katsomoon mailakin. Ihme, että kuolonuhreilta vältyttiin.
Ilta pimeni ottelun edetessä ja seitsemänteen vuoropariin mennessä Dodgers oli saanut aikaiseksi kaksi juoksua ja Cubs yhden. Kotiyleisön suurimmat suosikit tuntuivat olevan vanha sotaratsu Manny Ramirez ja uusi kultapoika, Matt Kemp ja aina kyseisten kaverien astellessa lyöntipaikalle tunnelma sähköistyi kummasti. Seitsemännessä vuoroparissa alkoi stadionilla tapahtua muutakin kuin pelkkää pesäpalloa; aivan puskista meille tuli esimerkiksi pari spontaania, koko stadionin yhteistä karaoke-tuokiota (God Bless America ja Journeyn "Small Town Girl"), elokuvista tuttu kosinta valotaululla, ”kissing-cam” ja muuta showta joiden ajaksi peli siis toki keskeytettiin. Muutenkin loppua kohti saatiin aikaan erittäin paljon tiiviimpää tunnelmaa kuin pelin unettavassa alussa. Kentälläkin alkoi tapahtua ja nähtiinpä Mannyn toimesta melkein kunnarikin, jonka Cubsin ulkokentän akrobaatti kuitenkin pelasti lähes katsomon puolelta. Ko. koppi olikin sitten illalla kaikissa mahdollisissa high-light-reeleissä mukana...
Yhdeksännessä vuoroparissa pelin sinetöi jonkinlaisesta lämmittelyaitauksesta kentälle Black Sabbathin Iron Manin tahdissa lönkötellyt Jonathan Broxton, jonka arviolta 120-kiloinen preesens syöttökummulla ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koko yleisö nousi seisomaan ja kundi paiskoi sadan mailin fastballeja siihen malliin, ettei Cubsin lyöjille jäänyt mitään mahdollisuuksia. Peli päättyi siis onnellisesti koko stadionin seisaaltaan esittämään We Love You LA-biisiin. Matsin jälkeen oli ohjelmassa vielä perjantai-illan komea ilotulitus ja parin tunnin jonottaminen stadionin mäeltä alas. Hieno, elokuvanomainen kokemus kaiken kaikkiaan, täytyyhän se tunnustaa, että kyllä amerikkalaiset kunnon shown osaavat järjestää.
Meidän matkamme jatkui etsimään yösijaa ja se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi suoritukseksi. Kaikki mestat vain tuntuivat olevan aivan tukossa. Nukuimme sitten varmaan viidennen mahdollisen motellin kieltämättä melko sikamaisen hajuisessa tupakoiville tarkoitetussa huoneessa. Aamulla oli pää kipeä ja kaikki kamat tuoksuivat voimakkaasti hitaalle ja tuskalliselle keuhkotautikuolemalle.
Eilinen aamupäivä käytettiin taas tehokkaasti outlet-shoppailuun Camarillossa ja seuraava etappi on varmastikin matkalaukkukauppa. Sen verran paljon kaikkea kamaa on kertynyt mukaan. Iltapäivällä lähdettin hiljalleen ajelemaan rantatietä pitkin pohjoiseen ja iltaa vietettiin Santa Barbaran rantakaupungissa, joka kyllä vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta pidempääkin hengailua varten. Niin olivat tosin miettineet ilmeisesti kaikki muutkin; kaikki motellit, hotellit ja varmaan vielä autotalleihin rakennetut siskonpeditkin olivat täynnä kolmenkymmenen mailin säteellä kaupungista. Tietysti, lauantai-ilta ajankohtana ei yhtään auttanut asiaa.
Yösija löytyi Buelltonin pikkukaupungista n. 35 mailia Santa Barbarasta pohjoiseen, Peasoup Andersenin Best Westernistä, jonka viimeinen vapaa huone onnistuttiin valtaamaan n. puolen yön aikoihin. Ilmeisesti ko. kylä on tunnettu hernekeitostaan, kaikkialla oli mainintoja Buelltonista ”split bean pea soupin” kotina. Mahtava matkailuvaltti!
Tänään aamulla havahduimmekin sitten puhelimen iloiseen pirinään; respasta soiteltiin, että jos olette tulleet kaupunkiin tummansinisellä Hummerilla, teidän autoonne on yöllä murtauduttu. Kiva. Paikalla olikin jo ihan mukavan oloinen viikesetön (!) starshiptroopperi yhdessä hotellin managerin kanssa ottamassa kuvia sisäänlyödystä takaikkunasta. Mitään ei kuitenkaan oltu viety. Ei edes takakontissa jemmassa ollutta Budweiser-keissiä, eikä Vegasista raahattua Vitali-vodkan jämää, jotka olivat ainoat kamat mitä autoon oli yöksi jätetty. Päädyimme siihen, että kyseessä oli selkeä Bloods-jengin toimesta sinistä Hummeria kohtaan suoritettu ”hate crime”. Enkä ihmettel yhtään, kyllä minäkin ko. autoa vihaan.
Nyt sitten odotellaan Peasoupissa Dollarin kaveria paikalle tuomaan uusi auto meille ja viemään vanha takaisin Losiin. Hyvä palvelu sinänsä, eipähän tarvitse meidän lähteä ajelemaan minnekään uutta autoa hakemaan. Kun taannoin kyselimme veikkauksi siitä, kuinka monta autoa tämän matkan suorittamiseen tarvitaan, näyttää nyt siltä, että Härkösen Janne ja Hanna Heinonen ovat viemässä voiton veikkauksella kuusi. Katsotaan nyt...
-Tomppa
Toissapäivänä käytettiin aamu SD:ssa pyykin pesemiseen ja lähdettiin puskemaan kohti Enkelten Kaupunkia. Rantateitä pohjoiseen ajettaessa Los Angelesin läpitunkematon savusumu tervehti meitä about sata mailia ennen kaupungin rajoja. Samoin kuin ruuhka. Näyttikin aivan siltä, että kaikki maailman ihmiset halusivat ajaa Losiin ja inerstatet olivat aivan tukossa. Tuohon viimeiseen sataan mailiin menikin sitten useita tunteja, joka tarkoitti meille hyvää aikaa miettiä minne halusimme oikeasti mennä. Los Angeleshan koostuu paikalliseen tapaan useista eri keskuksista, eikä mitään sen kummempaa ”keskustaa” ole. Itse kaupunki on oikeastaan vain kokoelma ruuhkaisia moottoriteitä, betonia ja auringon pimentävää, ilmassa leijuvaa sumua.
Päätettiin superturisteina iskeä Hollywoodiin katsomaan Chinese Theateria ja Walk of Famea. Koko iltapäivä käytettiinkin sitten katuun tuijotellen ja tähtiä, jalan- ja kädenjälkiä bongaillen. Michael Jacksonin tähdellä kävi sellainen kuhina, ettei paremmasta väliä ja muutenkin porukkaa kulki joka paikassa tuhatmäärin jalkojaan tuijotellen. Bongattiin mm. Paula Abdulin tähti (Straight Up), Donald Trumpin tv-ansioista saatu tähti (you’re fired), Kermitin tähti (it’n not easy being green) ja satoja muita maailmanhistoriallisesti erittäin tärkeitä tähtiä.
Paikalta poistuttaessa ajettiin vielä Sunset Stripia ja tsekattiin ovatko Whisky-a-go-go ja Viper Room oikeasti olemassa. Olivathan ne. Harmi, ettei ollut aikaa kuljeskella eksyneen oloisena kitara kainalossa Stripiä pitkin, eihän sitä ikinä tiedä jos oltaisiin vaikka päästy jäseniksi johonkin bändiin. Ei Nikki Sixxkään osannut aluksi mitään soittaa...
Rodeo Drivelta löytyivät sitten tietysti kaikkien mahdollisten luksusbrändien liikkeet, niinkuin nyt asiaan kuului ja olipa siellä myös Innin oma Los Angeles-nähtävyys; elokuvasta Pretty Woman tuttu Regent Beverly Wilshire-hotelli. Elämä oli edelleen elokuvan kaltaista...
Näitä nähtävyyksiä enempää aikaa ei kuitenkaan turisteiluun ollut, koska olimme päättäneet käyttää illan todelliseen aitoamerikkalaiseen kokemukseen; baseball-matsiin LA Dodgersin ja Chicago Cubsin välillä. Dodger Stadiumille oli menossa pari muutakin ihmistä ja aikaa kului taas rutkasti moottoriteillä jonotteluun. Itse stadion on rakennettu melko lähelle Downtownia, suurelle mäelle ja jo parkkipaikkojen koosta huomaa, että paikalle ei todellakaan tulla millään julkisella kulkuneuvolla. Tuli taas mieleen useasti aiemminkin miettimäni stadionrakentamiseen liittyvä kysymys; eikö Suomessakin olisi helpompaa ja halvempaa rakentaa stadikat kaivamalla ne maahan, kuin rakentamalla ne nousemaan maan tasosta ylöspäin? Ainakin kaikenlainen meteli pysyy paremmin stadionin sisällä jos ympäröivä maa tarjoaa pientä kaikupohjaa. Kuka helvetti esimerkiksi sen Finnair Stadiumin tuulitunnelin oikein suunnitteli...
Lippujen hinnat olivat positiivinen yllätys; halvimmat maksoivat 11 taalaa ja kalleimmat sitten jotain paljon enemmän. Meitähän ei niinkään mielettömän hyvät istumapaikat kiinnostaneet, vaan tyydyimme halvimpiin tarjolla oleviin, eli 19 taalan tiketteihin. Kävimme toki vielä fanituotekaupassa katselemassa pelipaitoja ja muuta sälää ja mukaan tarttuikin Dodgers-lippalakki. Varmaan 95%:lla kaikista paikallaolijoista oli jotain sinistä fanituotetta päällään ja kun seurueessamme oli nyt vähän paikallisen seuran värejä, koimme jotenkin olevamme enemmän oikeutettuja istumaan katsomossa ja sulautuvamme asiantuntevaan baseball-yleisöön paremmin.
Kansallislaulu ja amerikkalaishenkiset show-pläjäykset merkitsivät pelin alkua vähän seitsemän jälkeen illalla ja komea 56000-paikkainen stadion oli vielä aivan puolityhjä. Ihmettelimme, miten jengiä valui paikalle vielä tunti pelin alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi paikalle saapui arviolta 40000 katsojaa. Syykin myöhäseen saapumiseen selvisi; baseball-matsi kestää aivan helvetin kauan ja on oikeasti suurimmaksi osaksi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen. Ei siis ihme, että katsomossa risteilleet hodarin-, pizzan-, limun-, pähkinöiden-, pehmolelujen ja kaiken muun mahdollisen myyjät veivät suurimman huomion ensimmäisen parin tunnin aikana. Ihmisiä tuntui eniten kiinnostavan syöminen, juominen ja se, josko pallo lentäisi jonnekin heidän lähettyvilleen katsomoon. Aika paljon boltseja jengi itselleen keräilikin ja lensipä yhdessä vaiheessa katsomoon mailakin. Ihme, että kuolonuhreilta vältyttiin.
Ilta pimeni ottelun edetessä ja seitsemänteen vuoropariin mennessä Dodgers oli saanut aikaiseksi kaksi juoksua ja Cubs yhden. Kotiyleisön suurimmat suosikit tuntuivat olevan vanha sotaratsu Manny Ramirez ja uusi kultapoika, Matt Kemp ja aina kyseisten kaverien astellessa lyöntipaikalle tunnelma sähköistyi kummasti. Seitsemännessä vuoroparissa alkoi stadionilla tapahtua muutakin kuin pelkkää pesäpalloa; aivan puskista meille tuli esimerkiksi pari spontaania, koko stadionin yhteistä karaoke-tuokiota (God Bless America ja Journeyn "Small Town Girl"), elokuvista tuttu kosinta valotaululla, ”kissing-cam” ja muuta showta joiden ajaksi peli siis toki keskeytettiin. Muutenkin loppua kohti saatiin aikaan erittäin paljon tiiviimpää tunnelmaa kuin pelin unettavassa alussa. Kentälläkin alkoi tapahtua ja nähtiinpä Mannyn toimesta melkein kunnarikin, jonka Cubsin ulkokentän akrobaatti kuitenkin pelasti lähes katsomon puolelta. Ko. koppi olikin sitten illalla kaikissa mahdollisissa high-light-reeleissä mukana...
Yhdeksännessä vuoroparissa pelin sinetöi jonkinlaisesta lämmittelyaitauksesta kentälle Black Sabbathin Iron Manin tahdissa lönkötellyt Jonathan Broxton, jonka arviolta 120-kiloinen preesens syöttökummulla ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koko yleisö nousi seisomaan ja kundi paiskoi sadan mailin fastballeja siihen malliin, ettei Cubsin lyöjille jäänyt mitään mahdollisuuksia. Peli päättyi siis onnellisesti koko stadionin seisaaltaan esittämään We Love You LA-biisiin. Matsin jälkeen oli ohjelmassa vielä perjantai-illan komea ilotulitus ja parin tunnin jonottaminen stadionin mäeltä alas. Hieno, elokuvanomainen kokemus kaiken kaikkiaan, täytyyhän se tunnustaa, että kyllä amerikkalaiset kunnon shown osaavat järjestää.
Meidän matkamme jatkui etsimään yösijaa ja se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi suoritukseksi. Kaikki mestat vain tuntuivat olevan aivan tukossa. Nukuimme sitten varmaan viidennen mahdollisen motellin kieltämättä melko sikamaisen hajuisessa tupakoiville tarkoitetussa huoneessa. Aamulla oli pää kipeä ja kaikki kamat tuoksuivat voimakkaasti hitaalle ja tuskalliselle keuhkotautikuolemalle.
Eilinen aamupäivä käytettiin taas tehokkaasti outlet-shoppailuun Camarillossa ja seuraava etappi on varmastikin matkalaukkukauppa. Sen verran paljon kaikkea kamaa on kertynyt mukaan. Iltapäivällä lähdettin hiljalleen ajelemaan rantatietä pitkin pohjoiseen ja iltaa vietettiin Santa Barbaran rantakaupungissa, joka kyllä vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta pidempääkin hengailua varten. Niin olivat tosin miettineet ilmeisesti kaikki muutkin; kaikki motellit, hotellit ja varmaan vielä autotalleihin rakennetut siskonpeditkin olivat täynnä kolmenkymmenen mailin säteellä kaupungista. Tietysti, lauantai-ilta ajankohtana ei yhtään auttanut asiaa.
Yösija löytyi Buelltonin pikkukaupungista n. 35 mailia Santa Barbarasta pohjoiseen, Peasoup Andersenin Best Westernistä, jonka viimeinen vapaa huone onnistuttiin valtaamaan n. puolen yön aikoihin. Ilmeisesti ko. kylä on tunnettu hernekeitostaan, kaikkialla oli mainintoja Buelltonista ”split bean pea soupin” kotina. Mahtava matkailuvaltti!
Tänään aamulla havahduimmekin sitten puhelimen iloiseen pirinään; respasta soiteltiin, että jos olette tulleet kaupunkiin tummansinisellä Hummerilla, teidän autoonne on yöllä murtauduttu. Kiva. Paikalla olikin jo ihan mukavan oloinen viikesetön (!) starshiptroopperi yhdessä hotellin managerin kanssa ottamassa kuvia sisäänlyödystä takaikkunasta. Mitään ei kuitenkaan oltu viety. Ei edes takakontissa jemmassa ollutta Budweiser-keissiä, eikä Vegasista raahattua Vitali-vodkan jämää, jotka olivat ainoat kamat mitä autoon oli yöksi jätetty. Päädyimme siihen, että kyseessä oli selkeä Bloods-jengin toimesta sinistä Hummeria kohtaan suoritettu ”hate crime”. Enkä ihmettel yhtään, kyllä minäkin ko. autoa vihaan.
Nyt sitten odotellaan Peasoupissa Dollarin kaveria paikalle tuomaan uusi auto meille ja viemään vanha takaisin Losiin. Hyvä palvelu sinänsä, eipähän tarvitse meidän lähteä ajelemaan minnekään uutta autoa hakemaan. Kun taannoin kyselimme veikkauksi siitä, kuinka monta autoa tämän matkan suorittamiseen tarvitaan, näyttää nyt siltä, että Härkösen Janne ja Hanna Heinonen ovat viemässä voiton veikkauksella kuusi. Katsotaan nyt...
-Tomppa
lauantai 22. elokuuta 2009
21.8. California Dreamin’
Hei taas ja terveisiä pilvisestä Kaliforniasta. Ajellaan kohti Los Angelesia ja pilviseltä näyttää, ei voi kuitenkaan tietää kuinka paljon tästä möhnästä on saastetta...
Vegasissa oltiin tosiaan kokonaiset neljä yötä ja aluksi paikka vaikutti sellaiselta plinkkiplonkkilta että epäilin vähän jaksaako sitä menoa montaa päivää ilman että puhkeaa jonkin sortin epilepsia mutta kävi niin että elohan oli siellä ihan lepposaa. Oli hauska saada vähän purettua tavaroita rinkoista, lojua päivät uima-altaalla (kyllä, olen ruskettunut) ja käydä illalla ulkona ja ihmetellä menoa. Yöelämässä suurimman vaikutuksen ainakin itseeni tekivät dj:t, onhan sitä levyjen soittamisella ja Levyjen Soittamisella eroa. Hauskaa siis oli.
Nevadan synnin pesästä lähdettiin sitten eilen aamulla kohti Kaliforniaa melkoisen väsyneinä tarkoituksena siirtyä Los Angelesiin, mutta koska oltiin muutenkin oikeastaan yksi päivä edellä aikataulusta niin päätettiin koukata reilut sata mailia etelään San Diegoon ja eläintarhaan. Puisto on ilmeisesti jollain mittarilla maailman suurin ja kyllä siellä myllersikin jos jonkinlaista karhua ja wallabia niinkun edelllisen postauksen kuvista voikin päätellä. Sattui hyvä tuuri koaloiden suhteen, nukkuvat kuulemma n. 22 h vuorokaudesta mutta onnistuttiin näkemään useampikin yksilö köntystämässä puissa. Omat suosikkini olivat koaloiden ja pandan lisäksi wallabit jotka näyttivät pieniltä kenguruilta sekä terrible fossa! (En tiennytkään että se on oikea eläin...) Lisäksi puistossa oli myös ”oikea” Pumba, sillä Leijonakuninkaan animaattori oli ollut piirtämässä juuri tätä San Diegon eläintarhan torahammaspossua. Kuul. Ja hiibiejeebiez. Ja uskalsin vielä kiertää käärmetalon pimeällä. Hiibiejeebiez indeed.
Jäätiin sitten San Diegoon yöksi ja mitä nyt illalla ja vähän aamusta ehti näkemään niin vaikuttaa kyllä erilaiselta rajakapungilta kuin El Paso, yhdellä sanalla sanottuna vauraammalta. Aamulla käytiin vielä pesemässä vaatteita kolikkopesulassa, niinkin tylsä homma muuttuu hitusen jännemmäksi TV:stä tutussa laundromatissa.
Nyt matkataan kohti Beverly Hillsiä ja sikäläisiä nähtävyyksiä, tähtiä kadussa ja Hollywood-kylttiä. Los Angeles kun tuntuu olevan vaan rypäs erillisiä keskuksia, varsinaista keskustaa ei siis täälläkään. Sitten on kai vaan hankittava star-map ja lähdettävä kurkkimaan ihmisten takapihoille...
HUOMIOITA
- Kaikki nähdyt junat ovat olleet aivan järkyttävän pitkiä ja yhtä lukuunottamatta pelkkiä tavarajunia.
- Oikealla Jamboree Road.
- Hula-tyttöä ei ole vielä löytynyt auton kojelaudalle.
- Kaliforniassa myös Zzyzx Road.
- Nähty myös mainoskyltti TANNING – REPTILES, olisko vielä oma bisnes hieman hakusessa?
- Ja matkan aikana kuultu radiosta kantriversioita Ronan Keatingin, The Corrsin, Mötley Cruen ja Roxetten biiseista. Huhhuh.
- Olisi melko irvokasta saada ruokamyrkytys In'n'Out Burgerin murkinoista.
-Inni.
Vegasissa oltiin tosiaan kokonaiset neljä yötä ja aluksi paikka vaikutti sellaiselta plinkkiplonkkilta että epäilin vähän jaksaako sitä menoa montaa päivää ilman että puhkeaa jonkin sortin epilepsia mutta kävi niin että elohan oli siellä ihan lepposaa. Oli hauska saada vähän purettua tavaroita rinkoista, lojua päivät uima-altaalla (kyllä, olen ruskettunut) ja käydä illalla ulkona ja ihmetellä menoa. Yöelämässä suurimman vaikutuksen ainakin itseeni tekivät dj:t, onhan sitä levyjen soittamisella ja Levyjen Soittamisella eroa. Hauskaa siis oli.
Nevadan synnin pesästä lähdettiin sitten eilen aamulla kohti Kaliforniaa melkoisen väsyneinä tarkoituksena siirtyä Los Angelesiin, mutta koska oltiin muutenkin oikeastaan yksi päivä edellä aikataulusta niin päätettiin koukata reilut sata mailia etelään San Diegoon ja eläintarhaan. Puisto on ilmeisesti jollain mittarilla maailman suurin ja kyllä siellä myllersikin jos jonkinlaista karhua ja wallabia niinkun edelllisen postauksen kuvista voikin päätellä. Sattui hyvä tuuri koaloiden suhteen, nukkuvat kuulemma n. 22 h vuorokaudesta mutta onnistuttiin näkemään useampikin yksilö köntystämässä puissa. Omat suosikkini olivat koaloiden ja pandan lisäksi wallabit jotka näyttivät pieniltä kenguruilta sekä terrible fossa! (En tiennytkään että se on oikea eläin...) Lisäksi puistossa oli myös ”oikea” Pumba, sillä Leijonakuninkaan animaattori oli ollut piirtämässä juuri tätä San Diegon eläintarhan torahammaspossua. Kuul. Ja hiibiejeebiez. Ja uskalsin vielä kiertää käärmetalon pimeällä. Hiibiejeebiez indeed.
Jäätiin sitten San Diegoon yöksi ja mitä nyt illalla ja vähän aamusta ehti näkemään niin vaikuttaa kyllä erilaiselta rajakapungilta kuin El Paso, yhdellä sanalla sanottuna vauraammalta. Aamulla käytiin vielä pesemässä vaatteita kolikkopesulassa, niinkin tylsä homma muuttuu hitusen jännemmäksi TV:stä tutussa laundromatissa.
Nyt matkataan kohti Beverly Hillsiä ja sikäläisiä nähtävyyksiä, tähtiä kadussa ja Hollywood-kylttiä. Los Angeles kun tuntuu olevan vaan rypäs erillisiä keskuksia, varsinaista keskustaa ei siis täälläkään. Sitten on kai vaan hankittava star-map ja lähdettävä kurkkimaan ihmisten takapihoille...
HUOMIOITA
- Kaikki nähdyt junat ovat olleet aivan järkyttävän pitkiä ja yhtä lukuunottamatta pelkkiä tavarajunia.
- Oikealla Jamboree Road.
- Hula-tyttöä ei ole vielä löytynyt auton kojelaudalle.
- Kaliforniassa myös Zzyzx Road.
- Nähty myös mainoskyltti TANNING – REPTILES, olisko vielä oma bisnes hieman hakusessa?
- Ja matkan aikana kuultu radiosta kantriversioita Ronan Keatingin, The Corrsin, Mötley Cruen ja Roxetten biiseista. Huhhuh.
- Olisi melko irvokasta saada ruokamyrkytys In'n'Out Burgerin murkinoista.
-Inni.
perjantai 21. elokuuta 2009
torstai 20. elokuuta 2009
20.8. What happens in Vegas, stays in Vegas
Vegas-elämää vietettiin sitten neljä iltaa ja nyt matka jatkuukin Mojaven autionmaan ja Death Valleyn läpi kohti Governatorin aurinkoista osavaltiota. Lämpömittari näyttää reissun korkeinta, eli 109 fahrenheitia (n. 43 astetta celciusta), eikä mitään vihreää olla nähty tienvarsilla enää pitkään aikaan.
Las Vegas oli kyllä melkoinen kokemus; kolme aamua meni mukavasti uima-altailla drinksuja imaillen ja neljä iltaa valtavissa kasinoissa ja erilaisissa toinen toistaan överimmissä baareissa ja yökerhoissa heiluen. Mikkokin oli pari iltaa mukana menossa ja oli kyllä ihan mukava nähdä kaveria pitkästä aikaa ja huomata, ettei mikään ole edelleenkään muuttunut; professori M. Timosen teeseihin kuuluu edelleen kuolematon ”lomalla pitää olla koko ajan pienissä” –juttu. Splashing drunk!
Kuten jo mainitsin, MGM Grand oli about Itäkeskuksen kokoinen kompleksi, josta ei oikeastaan olisi tarvinnut missään vaiheessa poistua. Mesta sisälsi kaiken mitä nyt ihminen vain voi yyber-hedonistisena Vegas-viikonloppuna tarvita; mm. vähän yli 5000 hotellihuonetta, neljä-viisi uima-allasta, muutamia yökerhoja, useita erilaisia baareja ja ravintoloita, kaksi elävää leijonaa, kauppoja joka lähtöön ja tuhansia ja taas tuhansia erilaisia peliautomaatteja, ruletteja, pokeripöytiä, black jackeja ja paljon sellaisia pelejä minkä säännöistä meillä ei ollut mitään käsitystä. Tavallinen ostoskeskuksen hedelmäpelimummo olisi kyllä ollut silmät selällään miettimässä mihin härveliin ne eläkerahat pitäisi tuupata. Kaikkialla oli aivan törkeästi porukkaa ja olikin ihan sama mihin kellonaikaan kasinossa käveli, joka puolella oli kuitenkin about saman verran jengiä ja kuului sama tuttu, kaikki muut äänet alleen peittävä kilkatus ja kolina.
Omat pelihommat jätettiin aika minimiin; vähän slotteja, vähän pokeriautomaattia ja vähän rulettia. Paras peli oli kuitenkin MGM:n ikivanha derby-hevospeliautomaatti, joka osoittautui äärimmäisen sosiaaliseksi ja oikealla tavalla halvaksi ajanviettotavaksi. Pelejä pelatessahan baari on ilmainen, eli kyllä pelikoneisiinkin tuli joku hetki nojailtua.
Viihdepuolelta Vegas tarjosi meille MGM:n yökerhot, Tabun ja Studio 54:n, sekä pari ihan tyylkästä lounge-tyyppistä kapakkaa, Centrifugen, Zurin ja pari muuta joiden nimet eivät jääneet mieleen. Yhtenä iltana käytiin väijymässä Circue Du Soleilin KA-esitys ja siinä meinasivat kyllä aivot mennä solmuun. Oli nimittäin sen verran hämmentävää akrobatiaa ja efektiä tarjolla. Eeppinen tarina kaksossisarusten kasvamisesta aikuiseksi ja muut herkät juonikuviot jäivät kyllä ainakin itselleni melko etäisiksi, mutta lavalla tapahtui välillä niin käsittämättömiä asioita, ettei silmiään yksinkertaisesti saanut käännettyä pois. Mitä nyt silloin tällöin hamuilemaan evääksi napattua litran frozen-margaritaa.
Luonnollisesti ohjelmaan kuuluivat myös kaikki perus-Vegas-nähtävyydet; isoimmat kasinot ja elokuvista tutut Bellagion vesiurut (tai ”verisurut” kuten Suomisen Laura asian ilmaisi), joita käytiinkin muutamaan otteeseen katsomassa. Hienoa oli.
Yhtenä iltana käytiin myös ajamassa New York, New York –kasinon katolla olleella vuoristoradalla. Las Vegas Stripin neonmaisema meni kyllä suoraan sanoen hieman ohi, kun piti pelätä henkensä puolesta kaiken kieputuksen keskellä, Vegasin kattojen yläpuolella.
Vegas tuntui olevan jonkinlainen wanhojen starojen virallinen esiintymisalue. En esimerkiksi tiennyt Bette Midlerin tai Donna Summerin enää olevan elossakaan, saati sitten vetävän kuusi esitystä viikossa jossain pienen kaupungin kokoisessa kasinossa. Meidän kasinon ikioma hasbeen-stara oli itse Walesin Tiikeri; Tom Jones! Harmittavasti kaverin showt alkavat kuitenkin vasta ensi kuun puolella, eli Tompan kuuntelu jäi tällä kertaa väliin. Elviksiä toki hengasi jokapuolella ja vaikka itse Elvis-kappelia ei löydetykään, oli erittäin hämmentävää huomata ihmisten oikeasti menevän naimisiin kasinoiden kappeleissa. Kasinoiden kappeleissa! Huhhuh! Se ei siis olekaan ainoastaan leffoja varten keksitty juttu.
Stripillä kävely pidettin osaltamme koko ajan minimissä; ulkona oli yöaikaankin aivan sietämättömän kuuma, eivätkä joka puolella vellovat ihmismassat tehneet olosta yhtään helpompaa. Erikoismausteena ulkona liikumiselle olivat tietysti kaikkialla parveilleet huoraesitteiden jakajat. Lappujen naksutus kuului jotenkin luonnollisella tavalla Vegasin äänimaisemaan vähän samalla tavalla kuin heinäsirkkojen siritys etelän kesäyöhön. ”Real girls, only 45 $” jätettiin kuitenkin väliin.
Yleisellä tasolla kaupungissa vallitsi erittäin voimakas maailmanlopun meininki; kellonajasta riippumatta kaikkialla oli koko ajan samannäköistä, bileet käynnissä, porukkaa hakkaamassa pelikoneita kuin koe-eläimet, ravintolat auki yms. Ei ihme, että päivät meinasivat mennä välillä vähän sekaisin. Osattiin sentään lähteä oikeana aamuna pois.
Nyt sitten on nokka kohti Enkelten Kaupunkia, jossa olisi tarkoitus viettää pari päivää. Huomenissa ohjelmassa olisi ehkä Dodgersin baseball-matsi ja muuta mukavaa. Katsotaan mitä keksitään...
Huomioita:
- Vegasista poistuttaessa koko seurueemme on edelleen naimaton.
- Mojaven autiomaassa ei olla vielä nähty Mojave-aurinkolaseja. Höh!
- Nähtiin kaupunki, joka kertoo omistavansa maailman korkeimman lämpömittarin; Baker, California! Matkailuvalttinsa kullakin...
-Tomppa
Las Vegas oli kyllä melkoinen kokemus; kolme aamua meni mukavasti uima-altailla drinksuja imaillen ja neljä iltaa valtavissa kasinoissa ja erilaisissa toinen toistaan överimmissä baareissa ja yökerhoissa heiluen. Mikkokin oli pari iltaa mukana menossa ja oli kyllä ihan mukava nähdä kaveria pitkästä aikaa ja huomata, ettei mikään ole edelleenkään muuttunut; professori M. Timosen teeseihin kuuluu edelleen kuolematon ”lomalla pitää olla koko ajan pienissä” –juttu. Splashing drunk!
Kuten jo mainitsin, MGM Grand oli about Itäkeskuksen kokoinen kompleksi, josta ei oikeastaan olisi tarvinnut missään vaiheessa poistua. Mesta sisälsi kaiken mitä nyt ihminen vain voi yyber-hedonistisena Vegas-viikonloppuna tarvita; mm. vähän yli 5000 hotellihuonetta, neljä-viisi uima-allasta, muutamia yökerhoja, useita erilaisia baareja ja ravintoloita, kaksi elävää leijonaa, kauppoja joka lähtöön ja tuhansia ja taas tuhansia erilaisia peliautomaatteja, ruletteja, pokeripöytiä, black jackeja ja paljon sellaisia pelejä minkä säännöistä meillä ei ollut mitään käsitystä. Tavallinen ostoskeskuksen hedelmäpelimummo olisi kyllä ollut silmät selällään miettimässä mihin härveliin ne eläkerahat pitäisi tuupata. Kaikkialla oli aivan törkeästi porukkaa ja olikin ihan sama mihin kellonaikaan kasinossa käveli, joka puolella oli kuitenkin about saman verran jengiä ja kuului sama tuttu, kaikki muut äänet alleen peittävä kilkatus ja kolina.
Omat pelihommat jätettiin aika minimiin; vähän slotteja, vähän pokeriautomaattia ja vähän rulettia. Paras peli oli kuitenkin MGM:n ikivanha derby-hevospeliautomaatti, joka osoittautui äärimmäisen sosiaaliseksi ja oikealla tavalla halvaksi ajanviettotavaksi. Pelejä pelatessahan baari on ilmainen, eli kyllä pelikoneisiinkin tuli joku hetki nojailtua.
Viihdepuolelta Vegas tarjosi meille MGM:n yökerhot, Tabun ja Studio 54:n, sekä pari ihan tyylkästä lounge-tyyppistä kapakkaa, Centrifugen, Zurin ja pari muuta joiden nimet eivät jääneet mieleen. Yhtenä iltana käytiin väijymässä Circue Du Soleilin KA-esitys ja siinä meinasivat kyllä aivot mennä solmuun. Oli nimittäin sen verran hämmentävää akrobatiaa ja efektiä tarjolla. Eeppinen tarina kaksossisarusten kasvamisesta aikuiseksi ja muut herkät juonikuviot jäivät kyllä ainakin itselleni melko etäisiksi, mutta lavalla tapahtui välillä niin käsittämättömiä asioita, ettei silmiään yksinkertaisesti saanut käännettyä pois. Mitä nyt silloin tällöin hamuilemaan evääksi napattua litran frozen-margaritaa.
Luonnollisesti ohjelmaan kuuluivat myös kaikki perus-Vegas-nähtävyydet; isoimmat kasinot ja elokuvista tutut Bellagion vesiurut (tai ”verisurut” kuten Suomisen Laura asian ilmaisi), joita käytiinkin muutamaan otteeseen katsomassa. Hienoa oli.
Yhtenä iltana käytiin myös ajamassa New York, New York –kasinon katolla olleella vuoristoradalla. Las Vegas Stripin neonmaisema meni kyllä suoraan sanoen hieman ohi, kun piti pelätä henkensä puolesta kaiken kieputuksen keskellä, Vegasin kattojen yläpuolella.
Vegas tuntui olevan jonkinlainen wanhojen starojen virallinen esiintymisalue. En esimerkiksi tiennyt Bette Midlerin tai Donna Summerin enää olevan elossakaan, saati sitten vetävän kuusi esitystä viikossa jossain pienen kaupungin kokoisessa kasinossa. Meidän kasinon ikioma hasbeen-stara oli itse Walesin Tiikeri; Tom Jones! Harmittavasti kaverin showt alkavat kuitenkin vasta ensi kuun puolella, eli Tompan kuuntelu jäi tällä kertaa väliin. Elviksiä toki hengasi jokapuolella ja vaikka itse Elvis-kappelia ei löydetykään, oli erittäin hämmentävää huomata ihmisten oikeasti menevän naimisiin kasinoiden kappeleissa. Kasinoiden kappeleissa! Huhhuh! Se ei siis olekaan ainoastaan leffoja varten keksitty juttu.
Stripillä kävely pidettin osaltamme koko ajan minimissä; ulkona oli yöaikaankin aivan sietämättömän kuuma, eivätkä joka puolella vellovat ihmismassat tehneet olosta yhtään helpompaa. Erikoismausteena ulkona liikumiselle olivat tietysti kaikkialla parveilleet huoraesitteiden jakajat. Lappujen naksutus kuului jotenkin luonnollisella tavalla Vegasin äänimaisemaan vähän samalla tavalla kuin heinäsirkkojen siritys etelän kesäyöhön. ”Real girls, only 45 $” jätettiin kuitenkin väliin.
Yleisellä tasolla kaupungissa vallitsi erittäin voimakas maailmanlopun meininki; kellonajasta riippumatta kaikkialla oli koko ajan samannäköistä, bileet käynnissä, porukkaa hakkaamassa pelikoneita kuin koe-eläimet, ravintolat auki yms. Ei ihme, että päivät meinasivat mennä välillä vähän sekaisin. Osattiin sentään lähteä oikeana aamuna pois.
Nyt sitten on nokka kohti Enkelten Kaupunkia, jossa olisi tarkoitus viettää pari päivää. Huomenissa ohjelmassa olisi ehkä Dodgersin baseball-matsi ja muuta mukavaa. Katsotaan mitä keksitään...
Huomioita:
- Vegasista poistuttaessa koko seurueemme on edelleen naimaton.
- Mojaven autiomaassa ei olla vielä nähty Mojave-aurinkolaseja. Höh!
- Nähtiin kaupunki, joka kertoo omistavansa maailman korkeimman lämpömittarin; Baker, California! Matkailuvalttinsa kullakin...
-Tomppa
tiistai 18. elokuuta 2009
17.8. Iso kuoppa ja muita tarinoita
Skriivailen tässä aikani kuluksi pikku pätkän tarinaa kun muut vielä goisaavat.
Kuten Inni vähän edellisessä postauksessaan vihjaili, retkueemme oli toissapäivänä taas kerran pakotettu auton vaihtoon. Oltiin jo vähän päätetty, että Explorer ihmeparantui pelkällä Socorron Ford-liikkeessä käymisellä, mutta Albequrquen inkkarikaupungista lähdettäessä kojelaudan valot alkoivat taas vilkkumaan kuin hedelmäpelissä ja tehot hävisivät täysin. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin soitella taas Dollarille ja kysellä, että missäköhän se lähin piste voisi olla, mistä niitä uusia paskoja autoja saa. Albessa ei ollut ollenkaan Dollaria, mutta sisaryritys Thriftyllä meistä luvattiin pitää hyvää huolta. Ei siis muuta kuin kävelyvauhtia kohti lentokenttää hakemaan reissumme viidettä eri autoa.
Voin tunnustaa, että ajomatkalla tuli suunniteltua parit murhat ja muut silmittömät väkivallanteot toteutettavaksi auton vaihdon yhteyteen, mutta kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, vuokraamohenkilökunta oli niin ystävällistä ja ymmärtäväistä, että pahimmat riehumiset jäivät taas väliin. Ei ollut minkäänalinen yllätys, ettei meidän hintaluokkamme SUV:ia ollut varastossa, eli meille tarjottiin ensin panssarivaunun kokoista Tahoeta, joka olisikin otettu ilolla vastaan jos se ei olisi sittenkin ollut varattu jollekin muulle. Koska meidän tarkoituksiimme ei nyt ihan Toyota Camry kelvannut, ainoaksi vapaaksi vaihtoehdoksi jäi kaikkien äidin-pikku-wannabe-räppäreiden suosima Hummerin H3-junttivankkuri. Kyllä vitutti ottaa vastaan maailman tyylittömimmän auton avaimet ja lähteä jatkamaan matkaa. Onneksi täällä ei ole turhan paljon tuttuja näkemässä allekirjoittanutta Hummerin ratissa. Kaikenlisäksi koslassa on vielä esimerkiksi naurettavan pieni takaluukku, eli on jo pari kertaa tullut mieleen,että olisi sittenkin pitänyt valita se Camry.
Nokka käännettiin kohti Grand Canyonia ja Flagstaffin pikkukaupunkia, jossa yövyttiin American Inn-motellissa. Myös curryntuoksuinen intilaismotelli olisi kelvannut, mutta ko. mestan varauksettomasta ihanuudesta ei päästy yksimielisyyteen ja American Inn vei voiton.
Eilen aamulla sitten lähdettiin heti aamusta kohti ylempiä tasankoja ja Grand Canyonia. Mestoille oli matkalla pari muutakin ihmistä, koska kanjonilla oli tänä viikonloppuna vapaa sisäänpääsy. Ajettaessa kanjonille, koko valtava autoletka pysäytettiin ennen lentokenttää n. pariksi kymmeneksi minuutiksi ja hiukan pysähdyksen syytä tiedusteltuamme, saimme kuulla jonkun julkkiksen tai muun pikkurikkaan laskeutuneen kentälle yksityiskoneellaan ja suunnanneen myös samoilemaan kanjonille. Noh, meitä ei pikku viivästykset haitanneet.
Kanjoni olikin sitten aivan törkeän siisti mesta. Harvoin sitä menee täysin sanattomaksi jonkun näyn edessä, mutta kun saavuimme ensimmäistä kertaa reunalle ei kukaan pystynyt juuri puhumaan. Jotenkin ko. kuopan käsittämätön koko alhaalla leijailevine kondorikotkineen ja pohjalla virtaava Colorado-joki saivat todella paljon pienempiin hiekkakuoppiin tottuneet haukkomaan henkeä. Todellinen wow-experience siis! Luin vielä jostain opuksesta, ettei ole hirveän harvinaista nähdä ukkosmyrskyn raivoavan alhaalla kanjonissa samaan aikaan kun yläreunoilla on aivan tyyntä. Ko. luonnonilmiön kun olisi vielä nähnyt, olisivat aivot luultavasti sanoutuneet lopullisesti irti kaiken mahtavuuden edessä. Nytkin oli jo vaikeuksia käsitellä edessä avautuvaa näkymää.
Dallailtiin kanjoninreunaa viitisen kilometriä Bright Angel Pointille, josta laskeuduttiin polkua pitkin vielä muutama sata metriä alemmas katselemaan maailman menoa. Allekirjoittaneella oli hevoskammoisena hieman vaikeuksia laskeutuessa, koska polulla tuli vastaan porukkaa verenhimoisilla muuleilla ratsastaen. Onneksi tappajaeläimet jättivät meidät rauhaan ja selvisimme hengissä takaisin ylös.
Bright Angel Lodgelle oli kerääntynyt jostain syystä tuhatmäärin jengiä kirkumaan ja kaikenlaisia kylttejä heiluttelemaan ja pakkohan meidän oli mennä väijymään mikä rokkistara siellä samoili. Lähemmän tarkastelun jälkeen selvisikin sitten syy aikaisemmin aamulla pysäytettyihin autoihin ja valtaviin ihmismassoihin; kylteissä luki mm. ”Obama rocks”, ”Obama = hope” ja ”I love Obama”, eli vanha kaverimme Barryhan se oli lähtenyt kanjonille kesäpäivää viettämään. Liityimme toki joukon jatkoksi katselemaan ohiajavia turvallisuuspalvelun autoja ja viihdytimme itseämme bongailemalla väkijoukosta hawaijipaitamiehiä. Pari potentiaalista korvanappikaveria huomattiinkin. Yhtään salamurhayritystä ei.
Obis saattueineen ajoi ohi ja mekin päätimme poistua luonnonpuistosta ravitsevan Wendys-aterian jälkeen kohti huitsinnevadaa, eli siis Las Vegasia. Matkalla oli mm. virallinen ”maailman tylsin tie”; varmaan sata kilometriä pitkä suora keskellä täysin tasaista autiomaata. Ko. tienpätkään ei oltu jaksettu edes huvin vuoksi laittaa minkäänlaisia mutkia pitämään kuskit hereillä. Meinasin nukahtaa useaan otteeseen. Käytiin vielä väijymässä Hoover-patoa ja yhtäkkiä huomattiin, että tässähän sitä ollaan, pari mailia Vegasin ulkopuolella. Meillähän oli kolme yötä varattuna MGM Grandista, eli olisi ollut jotenkin tyhmää mennä väkisin mihinkään esikaupunkialueen Super8:iin yhdeksi yöksi. Päätettiin siis astella Grandin tiskille hankkimaan neljäs yö samasta majatalosta.
Jos oli Grand Canyon vaikuttava näky, niin niin oli myös öinen Las Vegas. Neonvalot oli toki nähty moneen otteeseen telkkarista, mutta ei sitä vaan voi ymmärtää ennen kuin omin silmin näkee! Oli vuoristorataa jonkun hotellin katolla, valtavaa linnaa keskellä kaupunkia, Eiffel-tornia, Vapaudenpatsasta, mielettömiä pilvenpiirtäjiä ja niin paljon erilaista vilkkua ja värivaloa, ettei vähänkään epilepsiaan taipuvainen olisi voinut harkitakaan kohti katsomista. Aivan käsittämätöntä överimeininkiä!
MGM osoittautui about Itäkeskuksen kokoiseksi kompleksiksi, jossa ei ihan helposti ilman karttaa selviä. Mieli olisi tietysti tehnyt heittäytyä heti tutkimaan yöelämää ihan toissaan, mutta ruokailun ja muutaman kasinomme kapakoissa (jotka ovat siis 24/7 auki) nautitun oluen jälkeen mentiin kuitenkin kiltisti goisaamaan. Tänään sitten eri asenteella...
-Tomppa
Kuten Inni vähän edellisessä postauksessaan vihjaili, retkueemme oli toissapäivänä taas kerran pakotettu auton vaihtoon. Oltiin jo vähän päätetty, että Explorer ihmeparantui pelkällä Socorron Ford-liikkeessä käymisellä, mutta Albequrquen inkkarikaupungista lähdettäessä kojelaudan valot alkoivat taas vilkkumaan kuin hedelmäpelissä ja tehot hävisivät täysin. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin soitella taas Dollarille ja kysellä, että missäköhän se lähin piste voisi olla, mistä niitä uusia paskoja autoja saa. Albessa ei ollut ollenkaan Dollaria, mutta sisaryritys Thriftyllä meistä luvattiin pitää hyvää huolta. Ei siis muuta kuin kävelyvauhtia kohti lentokenttää hakemaan reissumme viidettä eri autoa.
Voin tunnustaa, että ajomatkalla tuli suunniteltua parit murhat ja muut silmittömät väkivallanteot toteutettavaksi auton vaihdon yhteyteen, mutta kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, vuokraamohenkilökunta oli niin ystävällistä ja ymmärtäväistä, että pahimmat riehumiset jäivät taas väliin. Ei ollut minkäänalinen yllätys, ettei meidän hintaluokkamme SUV:ia ollut varastossa, eli meille tarjottiin ensin panssarivaunun kokoista Tahoeta, joka olisikin otettu ilolla vastaan jos se ei olisi sittenkin ollut varattu jollekin muulle. Koska meidän tarkoituksiimme ei nyt ihan Toyota Camry kelvannut, ainoaksi vapaaksi vaihtoehdoksi jäi kaikkien äidin-pikku-wannabe-räppäreiden suosima Hummerin H3-junttivankkuri. Kyllä vitutti ottaa vastaan maailman tyylittömimmän auton avaimet ja lähteä jatkamaan matkaa. Onneksi täällä ei ole turhan paljon tuttuja näkemässä allekirjoittanutta Hummerin ratissa. Kaikenlisäksi koslassa on vielä esimerkiksi naurettavan pieni takaluukku, eli on jo pari kertaa tullut mieleen,että olisi sittenkin pitänyt valita se Camry.
Nokka käännettiin kohti Grand Canyonia ja Flagstaffin pikkukaupunkia, jossa yövyttiin American Inn-motellissa. Myös curryntuoksuinen intilaismotelli olisi kelvannut, mutta ko. mestan varauksettomasta ihanuudesta ei päästy yksimielisyyteen ja American Inn vei voiton.
Eilen aamulla sitten lähdettiin heti aamusta kohti ylempiä tasankoja ja Grand Canyonia. Mestoille oli matkalla pari muutakin ihmistä, koska kanjonilla oli tänä viikonloppuna vapaa sisäänpääsy. Ajettaessa kanjonille, koko valtava autoletka pysäytettiin ennen lentokenttää n. pariksi kymmeneksi minuutiksi ja hiukan pysähdyksen syytä tiedusteltuamme, saimme kuulla jonkun julkkiksen tai muun pikkurikkaan laskeutuneen kentälle yksityiskoneellaan ja suunnanneen myös samoilemaan kanjonille. Noh, meitä ei pikku viivästykset haitanneet.
Kanjoni olikin sitten aivan törkeän siisti mesta. Harvoin sitä menee täysin sanattomaksi jonkun näyn edessä, mutta kun saavuimme ensimmäistä kertaa reunalle ei kukaan pystynyt juuri puhumaan. Jotenkin ko. kuopan käsittämätön koko alhaalla leijailevine kondorikotkineen ja pohjalla virtaava Colorado-joki saivat todella paljon pienempiin hiekkakuoppiin tottuneet haukkomaan henkeä. Todellinen wow-experience siis! Luin vielä jostain opuksesta, ettei ole hirveän harvinaista nähdä ukkosmyrskyn raivoavan alhaalla kanjonissa samaan aikaan kun yläreunoilla on aivan tyyntä. Ko. luonnonilmiön kun olisi vielä nähnyt, olisivat aivot luultavasti sanoutuneet lopullisesti irti kaiken mahtavuuden edessä. Nytkin oli jo vaikeuksia käsitellä edessä avautuvaa näkymää.
Dallailtiin kanjoninreunaa viitisen kilometriä Bright Angel Pointille, josta laskeuduttiin polkua pitkin vielä muutama sata metriä alemmas katselemaan maailman menoa. Allekirjoittaneella oli hevoskammoisena hieman vaikeuksia laskeutuessa, koska polulla tuli vastaan porukkaa verenhimoisilla muuleilla ratsastaen. Onneksi tappajaeläimet jättivät meidät rauhaan ja selvisimme hengissä takaisin ylös.
Bright Angel Lodgelle oli kerääntynyt jostain syystä tuhatmäärin jengiä kirkumaan ja kaikenlaisia kylttejä heiluttelemaan ja pakkohan meidän oli mennä väijymään mikä rokkistara siellä samoili. Lähemmän tarkastelun jälkeen selvisikin sitten syy aikaisemmin aamulla pysäytettyihin autoihin ja valtaviin ihmismassoihin; kylteissä luki mm. ”Obama rocks”, ”Obama = hope” ja ”I love Obama”, eli vanha kaverimme Barryhan se oli lähtenyt kanjonille kesäpäivää viettämään. Liityimme toki joukon jatkoksi katselemaan ohiajavia turvallisuuspalvelun autoja ja viihdytimme itseämme bongailemalla väkijoukosta hawaijipaitamiehiä. Pari potentiaalista korvanappikaveria huomattiinkin. Yhtään salamurhayritystä ei.
Obis saattueineen ajoi ohi ja mekin päätimme poistua luonnonpuistosta ravitsevan Wendys-aterian jälkeen kohti huitsinnevadaa, eli siis Las Vegasia. Matkalla oli mm. virallinen ”maailman tylsin tie”; varmaan sata kilometriä pitkä suora keskellä täysin tasaista autiomaata. Ko. tienpätkään ei oltu jaksettu edes huvin vuoksi laittaa minkäänlaisia mutkia pitämään kuskit hereillä. Meinasin nukahtaa useaan otteeseen. Käytiin vielä väijymässä Hoover-patoa ja yhtäkkiä huomattiin, että tässähän sitä ollaan, pari mailia Vegasin ulkopuolella. Meillähän oli kolme yötä varattuna MGM Grandista, eli olisi ollut jotenkin tyhmää mennä väkisin mihinkään esikaupunkialueen Super8:iin yhdeksi yöksi. Päätettiin siis astella Grandin tiskille hankkimaan neljäs yö samasta majatalosta.
Jos oli Grand Canyon vaikuttava näky, niin niin oli myös öinen Las Vegas. Neonvalot oli toki nähty moneen otteeseen telkkarista, mutta ei sitä vaan voi ymmärtää ennen kuin omin silmin näkee! Oli vuoristorataa jonkun hotellin katolla, valtavaa linnaa keskellä kaupunkia, Eiffel-tornia, Vapaudenpatsasta, mielettömiä pilvenpiirtäjiä ja niin paljon erilaista vilkkua ja värivaloa, ettei vähänkään epilepsiaan taipuvainen olisi voinut harkitakaan kohti katsomista. Aivan käsittämätöntä överimeininkiä!
MGM osoittautui about Itäkeskuksen kokoiseksi kompleksiksi, jossa ei ihan helposti ilman karttaa selviä. Mieli olisi tietysti tehnyt heittäytyä heti tutkimaan yöelämää ihan toissaan, mutta ruokailun ja muutaman kasinomme kapakoissa (jotka ovat siis 24/7 auki) nautitun oluen jälkeen mentiin kuitenkin kiltisti goisaamaan. Tänään sitten eri asenteella...
-Tomppa
lauantai 15. elokuuta 2009
15.8. Inkkaricity
No nyt ollaan lähdetty Albuquerquesta (aikamoinen on nimi, mutta toisaalta ohitettiin myös kaupunki nimeltä Truth or Consequences) ja alla on sellainen raidi että nolottaa. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Tarkoitus on ollut siis pitää tänäänkin ajopäivä ja päästä Grand Canyonin liepeille asti ennen yötä. Startattiin aamiaisen jälkeen El Pasosta ja lähdettiin matkaamaan kohti pohjoista ja New Mexicoa. Muutama kymmenen mailia Meksikon rajalta koko liikenne tarkastettiin rajavartioheppujen toimesta, tuli siis hyvinkin sellainen tunne että itse raja-alue on melko vapaata mellastusmaata molemmille kansalaisuuksille ja vasta kun menet syvemmälle Ameriikkaan niin aletaan kysellä passeja. Tiedä häntä, mutta eipä siinä sen kummempia, edes riivatun näköinen susikoira ei tullut nuuhkimaan meidän kaukaa Michiganista tullutta autoa (autossa oli siis Michiganin rekisterikilvet).
Albuquerqueen saavuttiin sopivasti lounasaikaan ja päätettiin mennä ihan kaupungin keskustaan katsastamaan ruokapaikkoja ja mahdollisesti vähän katselemaan miltä näyttää. Odotukset aavikkokaupungista olivat edellisillan El Pason jälkeen melko alhaiset ja olimmekin kaikki todella positiivisesti yllättyneitä, Albuquerquehan vaikutti oikein eloisalta kaupungilta. Ainakin keskustassa oli eurooppalaiseen tyyliin ravintoloita, baareja, terasseja, kauppoja ja jopa vähän kävelykadun tynkää. Syötiin lounaaksi vielä epäamerikkalaiset kreikkalaset salaatit, joissa ei ollut lainkaan pekonia. Täällä oli myös ensimmäinen kerta kun kohdattiin Route 66 ja huomasi että kaupungissa ollaan totuttu läpikulkijoihin, oli esimerkiksi panostettu tienvarsien maisemointiin huomattavasti enemmän kuin muualla. Samoin kaikkea alkuperäisamerikkalaistavaraa ja -koristelua oli myös tarjolla runsaasti ja harkittiinkin jo inkkarirumpujen ja sulkapäähineiden hankintaa mutta sopivaa kuminaa ja kokoa ei kuitenkaan löytynyt.
Näissä parissa edellisessä kaupungissa sen on huomannut oikein konkreettisesti kuinka ihmiset liikkuvat oikeasti autolla joka paikkaan eikä juuri missään kävele ketään, sillä esimerkiksi Dallasissa ei näkynyt muuta kun pari turistia ja muutama bussia odotellut tyyppi (vaikka julkinen liikenne ei näykään katukuvassa samaan tyyliin kun esim. Helsingissä) . Tästä syystä varmastikin johtuu se että kaikissa kaupungeissa ei ole selkeää keskustaa samalla tavalla kun on itse tottunut. Euroopassahan kaikki kaupungit rakentuvat jonkun rautatieaseman, vanhan kirkon, aukion tms. ympärille josta löytyy varmasti ruokaa, juomaa, kauppoja jne. Että tällaista pohdintaa ollaan harjoitettu kaupunkien muotoutumisesta.
Seuraava kaupunki onkin sitten nimeltään Gallup.
SEKALAISIA HUOMIOITA:
· Albuquerquessa nähty St. Johnin katedraali, vuodelta 1951!
· Vuoret kasvaa länteen päin mentäessä, ajaminen puuduttaa edelleen.
· Albequerquessa inkkarit myivät sellaisia säkkejä beef jerkyä että Hege, Osku, Suti ja muut addiktit olis ollu ihmeissään.
· Coyotito ei tahdo olla sinijalka, Coyotito haluaa olla veli muurahainen.
· Come on baby, yeah!
-Inni
Tarkoitus on ollut siis pitää tänäänkin ajopäivä ja päästä Grand Canyonin liepeille asti ennen yötä. Startattiin aamiaisen jälkeen El Pasosta ja lähdettiin matkaamaan kohti pohjoista ja New Mexicoa. Muutama kymmenen mailia Meksikon rajalta koko liikenne tarkastettiin rajavartioheppujen toimesta, tuli siis hyvinkin sellainen tunne että itse raja-alue on melko vapaata mellastusmaata molemmille kansalaisuuksille ja vasta kun menet syvemmälle Ameriikkaan niin aletaan kysellä passeja. Tiedä häntä, mutta eipä siinä sen kummempia, edes riivatun näköinen susikoira ei tullut nuuhkimaan meidän kaukaa Michiganista tullutta autoa (autossa oli siis Michiganin rekisterikilvet).
Albuquerqueen saavuttiin sopivasti lounasaikaan ja päätettiin mennä ihan kaupungin keskustaan katsastamaan ruokapaikkoja ja mahdollisesti vähän katselemaan miltä näyttää. Odotukset aavikkokaupungista olivat edellisillan El Pason jälkeen melko alhaiset ja olimmekin kaikki todella positiivisesti yllättyneitä, Albuquerquehan vaikutti oikein eloisalta kaupungilta. Ainakin keskustassa oli eurooppalaiseen tyyliin ravintoloita, baareja, terasseja, kauppoja ja jopa vähän kävelykadun tynkää. Syötiin lounaaksi vielä epäamerikkalaiset kreikkalaset salaatit, joissa ei ollut lainkaan pekonia. Täällä oli myös ensimmäinen kerta kun kohdattiin Route 66 ja huomasi että kaupungissa ollaan totuttu läpikulkijoihin, oli esimerkiksi panostettu tienvarsien maisemointiin huomattavasti enemmän kuin muualla. Samoin kaikkea alkuperäisamerikkalaistavaraa ja -koristelua oli myös tarjolla runsaasti ja harkittiinkin jo inkkarirumpujen ja sulkapäähineiden hankintaa mutta sopivaa kuminaa ja kokoa ei kuitenkaan löytynyt.
Näissä parissa edellisessä kaupungissa sen on huomannut oikein konkreettisesti kuinka ihmiset liikkuvat oikeasti autolla joka paikkaan eikä juuri missään kävele ketään, sillä esimerkiksi Dallasissa ei näkynyt muuta kun pari turistia ja muutama bussia odotellut tyyppi (vaikka julkinen liikenne ei näykään katukuvassa samaan tyyliin kun esim. Helsingissä) . Tästä syystä varmastikin johtuu se että kaikissa kaupungeissa ei ole selkeää keskustaa samalla tavalla kun on itse tottunut. Euroopassahan kaikki kaupungit rakentuvat jonkun rautatieaseman, vanhan kirkon, aukion tms. ympärille josta löytyy varmasti ruokaa, juomaa, kauppoja jne. Että tällaista pohdintaa ollaan harjoitettu kaupunkien muotoutumisesta.
Seuraava kaupunki onkin sitten nimeltään Gallup.
SEKALAISIA HUOMIOITA:
· Albuquerquessa nähty St. Johnin katedraali, vuodelta 1951!
· Vuoret kasvaa länteen päin mentäessä, ajaminen puuduttaa edelleen.
· Albequerquessa inkkarit myivät sellaisia säkkejä beef jerkyä että Hege, Osku, Suti ja muut addiktit olis ollu ihmeissään.
· Coyotito ei tahdo olla sinijalka, Coyotito haluaa olla veli muurahainen.
· Come on baby, yeah!
-Inni
15.8. Listausta
Lähinnä takapenkillä tähän mennessä matkustaneena mulla on ollut hyvin aikaa kirjata ylös kaikkea tienvarressa nähtyä ja radiosta kuultua viralliseen matkakirjaan. Kirjaan suunniteltiin jo ennen reissun alkua suuripiirteistä aikataulua ja nyt se on palvellut piirustuspaperina ja sinne on kirjattu kaikkea muutakin tarpeellista. Tärkeimmät listat ovat olleet ”Kantrin aatelia” ja ”Kylttejä ja tarroja”, joista jälkimmäisestä muutama mainittiinkin jo aikaissemmin blogissa. Tässäpä parhaimmistoa myös teidän iloksenne:
Kylttejä & Tarroja
· Stop Global Whining (puskuritarra)
· Drink Lone Star or Drink Alone! (kaljamainos)
· Lone Star – 24 million Texans can’t be wrong! (samaisen oluen mainos)
· You are God’s child – make him proud! (raamattuvyöhykkeellä tosiaan mennään)
· Ranger College, Texas – Reading, Writing, Rodeo – and so much more! (tänne mä meen jatko-opiskelemaan!)
· Prison Area – do not pick up hitchhikers (liikennemerkki keskellä ei-mitään)
· Günther’s Edelweiss Restaurant (El Pason esikaupunkialueella, harmi kun ei menty...)
· High activity deer X-ing (ilmeisesti x-kirjainta voi käyttää lähes kaikissa yhteyksissä)
· Caution! Zero visibility possible (ja täällä on niin selkeää ja kirkasta)
· It’s not a choice, it’s a child (puskuritarra)
· Cops everywhere (vilkkuva valokyltti tien varressa)
Näiden lisäksi lähes joka toisessa autossa on tosiaan ”Support our troops”-tarra jossain muodossa...
Kantrin aatelia
· ”God is great, beer is good and the people are crazy…”
· “She’s rocking the beergut and she’s not ashamed…just some extra love around her waist…”
· “Give me a beer and throw me to the drunk chicks, I need a temporary love-fix… I’ll find them at the bar and in a redneck moshpit…”
Erityisesti sydäntä on lämmittänyt myös Kenny Chesneyn kappale jonka nimi on oletettavasti “Mud on the tires”. Lisäksi radiosta löytyy myös huomattava määrä kanavia jotka soittavat ”greatest worship music”, näitä varmaankin kuunnellaan tässä maassa siveyssormukset kilisten...
-Inni.
Kylttejä & Tarroja
· Stop Global Whining (puskuritarra)
· Drink Lone Star or Drink Alone! (kaljamainos)
· Lone Star – 24 million Texans can’t be wrong! (samaisen oluen mainos)
· You are God’s child – make him proud! (raamattuvyöhykkeellä tosiaan mennään)
· Ranger College, Texas – Reading, Writing, Rodeo – and so much more! (tänne mä meen jatko-opiskelemaan!)
· Prison Area – do not pick up hitchhikers (liikennemerkki keskellä ei-mitään)
· Günther’s Edelweiss Restaurant (El Pason esikaupunkialueella, harmi kun ei menty...)
· High activity deer X-ing (ilmeisesti x-kirjainta voi käyttää lähes kaikissa yhteyksissä)
· Caution! Zero visibility possible (ja täällä on niin selkeää ja kirkasta)
· It’s not a choice, it’s a child (puskuritarra)
· Cops everywhere (vilkkuva valokyltti tien varressa)
Näiden lisäksi lähes joka toisessa autossa on tosiaan ”Support our troops”-tarra jossain muodossa...
Kantrin aatelia
· ”God is great, beer is good and the people are crazy…”
· “She’s rocking the beergut and she’s not ashamed…just some extra love around her waist…”
· “Give me a beer and throw me to the drunk chicks, I need a temporary love-fix… I’ll find them at the bar and in a redneck moshpit…”
Erityisesti sydäntä on lämmittänyt myös Kenny Chesneyn kappale jonka nimi on oletettavasti “Mud on the tires”. Lisäksi radiosta löytyy myös huomattava määrä kanavia jotka soittavat ”greatest worship music”, näitä varmaankin kuunnellaan tässä maassa siveyssormukset kilisten...
-Inni.
15.8. Kohti Albuquerqueta
A-rrriiva! Pikku tilannepävitys eilisten uutisten jälkeen.
Eilen saavuttiin joskus kuuden aikoihin illalla El Pasoon, joka siis on Meksikon ja Jenkkien rajalla. Koska päivän aikana oli saatu jätettyä maileja taakse jopa enemmän kuin oli suunniteltu, tarkoitus oli rentoilla El Pason mehikolaismeiningeissä ilta ja lähteä pohjoista kohti sombrerot päässä, virkistyneinä heti aamusta.
Rajakaupunkejahan on olemassa kahdenlaisia; värikkyyttä ja ihmisiä pursuavia kulttuurien sulatusuuneja, joissa viini virtaa aamusta iltaan ja tekemistä riittää. Sitten niitä, jotka ovat ainoastaan synkeitä ja likaisia läpikulkureittejä yli kahden valtion sotilasvoimin ylläpidetyn rajan. El Paso osoittautui pettymykseksemme jälkimmäiseksi.
Kaupunkiin saavuttaessa pitkin Rio Granden vartta, preeria muuttui hiljalleen valtavien retail-parkien ympärille rakentuneiksi, hökkelimäisistä taloista kyhätyiksi esikaupungeiksi. Country-kanavia ei vieläkään kuulunut radiosta, mutta kaikenlaisia speedygonzales-lauluja sitten sitäkin enemmän. Ai-ai-ai-Tequila! Ihan mukavaa vaihtelua.
Ajateltiin, että kaupunki olisi varmastikin mielenkiintoinen mesta kunhan vain keskustaan päästäisiin. Ko. ajatus osoittautui kuitenkin erittäin vääräksi. Keskusta oli nimittäin yhtä pientä aukiota, jossa oli jonkinlaisten elokuvafestivaalien kunniaksi pienehkö konsertti, lukuunottamatta täysin autio. Mitä nyt lähempänä rajaa maleksi nälkiintyneitä meksikolaisia lasinleikkaajia perheineen myymässä rihkamaa. En kyllä tiedä kenelle, koska ainakaan allekirjoittaneen ei ihan hirveästi tehnyt mieli hypätä sekaan. Valtavat, kohti rajaa kulkevat autojonot halkoivat kaupunkia, eikä muuta oikein nähty. Se niistä tequila-kemuista. Juotiin keskusaukiolla yhdet bisset ja painuttiin takaisin interstatelle etsimään yösijaa. Tällä kertaa Super8 tarjoili meille huoneen, jonka lakanoihin oli spesiaaliylläriksi sijoiteltu koiran puruluun kappaleita. Jee.
Nyt ollaankin sitten matkalla pohjoiseen, kohti käsittämättömän kirjoitusasun omaavaa Albuquerqueta, jossa matka taitaa taas jatkua kohti lentokenttää ja Dollarin toimistoa. Explorerissa palanut moottorin hälytysvalo on alkanut välillä vilkkua ja samalla auto jotenkin omituisesti täristä. Tässä onkin pari kertaa pysähdytty keräämään rohkeutta matkanteon jatkamiseksi. Äsken itseasiassa käytiin Socorro-nimisen pikkukylän Ford-liikkeessä, johon ystävällinen n. satavuotias cowboy meidät paikalliselta huoltoasemalta ohjasi, kyselemässä uskalletaanko lähteä takaisin aavikolle. Päivystysvuorossa ollut mekaanikko-Andrew tsekkaili tietokoneella hetken auton systeemejä ja antoi lähtöluvan. Näillä mennään siis, taas.
Täällä on edelleen aivan tyhjää. Siis aivan tyhjää; Rio Grandekaan ei ihan hirveän grandelta vaikuta. Intiaanikukkuloiden (sellaisten, joiden laella apassit elokuvissa väijyvät ja lähettävät savumerkkejä) väleissä kulkee ihan selkeitä joenuomia, joissa ei kyllä todellakaan ole mitään nestemäistä ihan hetkeen virrannut. Olisi mukava tietää onko täällä joskus jonkintyyppinen sadekausi. Ehkäpä.
Täällä Teksasin ja New Mexicon autiomailla ollaan mukavasti kurottu aikataulua kiinni about päivän verran. Näihin maisemiin oli allokoitu vähän hengailuaikaakin, mutta eihän täällä ole mitään missä voisi hengailla. Jos siis mitään dramaattista ei tapahdu, ollaan huomenissa Grand Canyonilla ja maanataina Vegasin värivaloissa, jonne myös Mikko on saapumassa iloksemme. Tällä hetkellä huonevaraus on tehty kolmeksi yöksi MGM Grand-hotellista. Ei tosin ihan high-rollers-suitea viitsitty ottaa, mutta jonkinlainen yömaja kuitenkin. Suunnitelmissa on ensin tyhjentää pokeripöydissä vastapelureiden taskut ja viimeistellä Vegas-operaatio Ocean’s 11-tyyppisellä kasinoryöstöllä. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.
Huomioita:
- Aavikolla tuulee, eikä tuuli ole mitenkään lämmintä, vaan kuumaa...
- Kaktusta odotettiin ja nyt sekin on nähty.
-Tomppa
Eilen saavuttiin joskus kuuden aikoihin illalla El Pasoon, joka siis on Meksikon ja Jenkkien rajalla. Koska päivän aikana oli saatu jätettyä maileja taakse jopa enemmän kuin oli suunniteltu, tarkoitus oli rentoilla El Pason mehikolaismeiningeissä ilta ja lähteä pohjoista kohti sombrerot päässä, virkistyneinä heti aamusta.
Rajakaupunkejahan on olemassa kahdenlaisia; värikkyyttä ja ihmisiä pursuavia kulttuurien sulatusuuneja, joissa viini virtaa aamusta iltaan ja tekemistä riittää. Sitten niitä, jotka ovat ainoastaan synkeitä ja likaisia läpikulkureittejä yli kahden valtion sotilasvoimin ylläpidetyn rajan. El Paso osoittautui pettymykseksemme jälkimmäiseksi.
Kaupunkiin saavuttaessa pitkin Rio Granden vartta, preeria muuttui hiljalleen valtavien retail-parkien ympärille rakentuneiksi, hökkelimäisistä taloista kyhätyiksi esikaupungeiksi. Country-kanavia ei vieläkään kuulunut radiosta, mutta kaikenlaisia speedygonzales-lauluja sitten sitäkin enemmän. Ai-ai-ai-Tequila! Ihan mukavaa vaihtelua.
Ajateltiin, että kaupunki olisi varmastikin mielenkiintoinen mesta kunhan vain keskustaan päästäisiin. Ko. ajatus osoittautui kuitenkin erittäin vääräksi. Keskusta oli nimittäin yhtä pientä aukiota, jossa oli jonkinlaisten elokuvafestivaalien kunniaksi pienehkö konsertti, lukuunottamatta täysin autio. Mitä nyt lähempänä rajaa maleksi nälkiintyneitä meksikolaisia lasinleikkaajia perheineen myymässä rihkamaa. En kyllä tiedä kenelle, koska ainakaan allekirjoittaneen ei ihan hirveästi tehnyt mieli hypätä sekaan. Valtavat, kohti rajaa kulkevat autojonot halkoivat kaupunkia, eikä muuta oikein nähty. Se niistä tequila-kemuista. Juotiin keskusaukiolla yhdet bisset ja painuttiin takaisin interstatelle etsimään yösijaa. Tällä kertaa Super8 tarjoili meille huoneen, jonka lakanoihin oli spesiaaliylläriksi sijoiteltu koiran puruluun kappaleita. Jee.
Nyt ollaankin sitten matkalla pohjoiseen, kohti käsittämättömän kirjoitusasun omaavaa Albuquerqueta, jossa matka taitaa taas jatkua kohti lentokenttää ja Dollarin toimistoa. Explorerissa palanut moottorin hälytysvalo on alkanut välillä vilkkua ja samalla auto jotenkin omituisesti täristä. Tässä onkin pari kertaa pysähdytty keräämään rohkeutta matkanteon jatkamiseksi. Äsken itseasiassa käytiin Socorro-nimisen pikkukylän Ford-liikkeessä, johon ystävällinen n. satavuotias cowboy meidät paikalliselta huoltoasemalta ohjasi, kyselemässä uskalletaanko lähteä takaisin aavikolle. Päivystysvuorossa ollut mekaanikko-Andrew tsekkaili tietokoneella hetken auton systeemejä ja antoi lähtöluvan. Näillä mennään siis, taas.
Täällä on edelleen aivan tyhjää. Siis aivan tyhjää; Rio Grandekaan ei ihan hirveän grandelta vaikuta. Intiaanikukkuloiden (sellaisten, joiden laella apassit elokuvissa väijyvät ja lähettävät savumerkkejä) väleissä kulkee ihan selkeitä joenuomia, joissa ei kyllä todellakaan ole mitään nestemäistä ihan hetkeen virrannut. Olisi mukava tietää onko täällä joskus jonkintyyppinen sadekausi. Ehkäpä.
Täällä Teksasin ja New Mexicon autiomailla ollaan mukavasti kurottu aikataulua kiinni about päivän verran. Näihin maisemiin oli allokoitu vähän hengailuaikaakin, mutta eihän täällä ole mitään missä voisi hengailla. Jos siis mitään dramaattista ei tapahdu, ollaan huomenissa Grand Canyonilla ja maanataina Vegasin värivaloissa, jonne myös Mikko on saapumassa iloksemme. Tällä hetkellä huonevaraus on tehty kolmeksi yöksi MGM Grand-hotellista. Ei tosin ihan high-rollers-suitea viitsitty ottaa, mutta jonkinlainen yömaja kuitenkin. Suunnitelmissa on ensin tyhjentää pokeripöydissä vastapelureiden taskut ja viimeistellä Vegas-operaatio Ocean’s 11-tyyppisellä kasinoryöstöllä. Katsotaan mitä saadaan aikaiseksi.
Huomioita:
- Aavikolla tuulee, eikä tuuli ole mitenkään lämmintä, vaan kuumaa...
- Kaktusta odotettiin ja nyt sekin on nähty.
-Tomppa
perjantai 14. elokuuta 2009
14.8. Don’t mess with Texas!
Jiihaa! Täällä sitä ollaan, keskellä ei-mitään, Interstate-20:lla jonkun 230 mailia El Pasosta itään. Just syötiin ravitsevaa pihvilounasta paikassa nimeltä Monahans (asukasluku 6800 ja laskee vuosittain). Täällä todellakaan ei ole mitään, eikä ketään; enää ei edes vähän idempänä joka paikassa viljelty pihvikarja laidunna tien varrella, eivätkä öljyvasarat (ei me oikeesti tiedetä mitä ne pumput on joita tuntuu olevan kaikkialla) korista maisemaa. Täällä on vain tyhjää.
Viimeisissä blogipostauksissa luvattua ohjelmaa on noudatettu melko tarkasti eilisen ja tämän päivän aikana; eilinen vietettiin Dallasissa ja sen lähistöllä ja tänään onkin sitten puskettu koko päivä eteenpäin, tarkoituksena saavuttaa El Paso ennen iltaa.
Matkanteko on sujunut muuten ihan jouhevasti, mutta autojen kanssahan meillä on ollut ongelmia ihan tosissaan; viimeksi kun kirjoittelin, oltiin juuri suoritettu lähinnä uimamaisterin kyvykkyyttä vaatinut renkaiden paineiden tsekkaus. Syykin äkilliselle paineiden epätasaisuudelle selvisi hyvin nopeasti ko. tapahtuman jälkeen; oikeassa takarenkaassa oli tukevan kokoinen naula pystyssä. Eihän siinä auttanut muu kuin ajaa lähimmälle Dollarin vuokraamolle (joka siis oli Houstonin George Bush-lentokentällä), kertomaan asiasta.
Kuten kaikkialla muuallakin, myös Houstonissa Dollarin väki oli ystävällistä ja avuliasta. Ongelmana oli se, ettei juuri minkäänlaisia meidän hintaluokkamme autoja ollut vapaana. Jouduimme siis pakon edessä downgreidaamaan Jeepistä Dodgen Journeyyn, joka kyllä tuntui melkoiselta lelulta aikaisempiin Jeeppeihin verrattuna. Kaiken muun hyvän lisäksi ko. kiesistä puuttui mm. vakionopeudensäädin, sekä takaikkunoiden tummennukset, jotka ovat kuitenkin tämän kaltaisilla reissuilla melko tärkeitä. Suurin osa matkasta on kuitenkin moottoriteillä köröttelyä, eli vakionopeudensäädin on enemmän kuin hyödyllinen. Kaupunkiolosuhteissa taas kaikki maallinen omaisuus on yleensä autossa, eli tummennetut ikkunat ovat erittäin mukava lisävaruste. Muutenkin auto vaikutti lähinnä mopolta pienen koneensa ja luvattoman huonon ilmastointinsa kanssa. Kaiken lisäksi kärry oli aika paljon halvempi kuin se, mistä alunperin maksoimme. Perkele!
Ei siis auttanut muu, kuin puskea heti Dallasissa lentokentälle, vaihtamaan kiesiä. Nyrkkiä lyötiinkin pöytään ihan tosissaan, matkasta uhkasi tulla lievästi karrikoiden lähinnä lentokentillä hengaamista; Miamista lähdön jälkeen olimme viettäneet aikaa Dollarin toimistoissa Tallahasseen lentokentällä, New Orleansissa, Houstonissa kahdessa eri mestassa ja nyt Dallasissa. Aikamoisten nyyhkytarinoiden jälkeen meille luovutettiin ihan uusi Ford Explorer, joka vaikutti erittäin hienolta vaihtoehdolta siihen asti kunnes moottorin huoltovalo syttyi n. sadan mailin ajamisen jälkeen. Sen verran on kuitenkin hermot menneet tähän autoruljanssiin, että ollaan päätetty valon palamisen johtuvan ainoastaan 20 000 mailin huollon lähestymisestä ja siten siis olla huomioimatta sitä millään tavalla. Näillä mennään.
Lämpömittari on pyörinyt täällä Teksasin puolella useasti jopa sadan asteen paremmalla puolella, eli ulkosalla on melko tuskallista oleskella. Lämpötilan merkitys ihmiselämälle saatiinkin huomata eilen Dallasissa, joka vaikutti ulkopuolisen silmiin lähinnä valtavalta aavekaupungilta. Ajoimme heti aamusta majapaikastamme, Texas Stadiumin viereisestä Days Innistä Dallasin West Endiin (Historic Districtille) katselemaan niitä kulmia joihin Kennedy ammuttiin, eikä kaduilla tosiaankaan oikein näkynyt ketään.
Dallasin keskustaa halkovat joka suunnasta suuret moottoritiet ja kaupunkikuvaa hallitsevat valtavat pilvenpiirtäjät, joiden välistä ei valitettavasti ihan hirveästi löytynyt meille mielenkiintoisia mestoja. Kennedy-nähtävyydet; muistomerkki, Sixth Floor-museo ja muut ko. tapaukseen liittyvät jutut toki nähtiin, mutta epähumaani ulkolämpötila ei kyllä paljoa antanut armoa meille pohjoisen ihmisille, eikä houkutellut tutkimaan kaupunkia sen enempää jalkaisin. Niinpä jo melko nopeasti puolen päivän jälkeen siirryttiin suorittamaan outlet-shoppailua Allenin Premium Outlet-ostoskeskukseen, jonka saalis ei edelliselle outlet-rundille paljoa hävinnyt. Mitenköhän kaikki nämä kamat saadaan Suomeen?
Illalla ajettin sitten Dallasista ja Forth Worthista ulos Weatherfordiin, jossa yöpyminen suoritettiin ensimmäistä kertaa Super8-motellissa. Tänään mailit ovatkin sitten jääneet taakse oikein olan takaa ja maisema on vaihtunut ihan silmissä; ensin puusto alkoi huomattavasti madaltua, sitten vaihtua kokonaan preeriapensaikoksi ja nyt teiden varsilla ei sitten olekaan enää oikein mitään. Omituisen näköistä. Enää eivät edes radiokanavat kuulu kunnolla, eli countryn kuunteleminen on minimissään. Vieroitusoireita on havaittavissa...
Random-huomioita matkalta:
- Ford Matkaaja on taas astetta janoisempi kaveri, sitä se keskisuuri v8 teettää...
- Kaikilla rancheilla tulee lain mukaan olla valtava ja koristeellien portti aivan interstaten varressa. Talo ei ilmeisesti kuitenkaan saa olla tielle asti näkyvissä.
-Sana ”security” tarkoittaa varmasti aseita. Esim. ”state security center” on aivan saletisti ampumarata, jossa räiskitään liikkuviin maaleihin.
- Teksasin preerialla on oikeasti juuri sen näköistä kuin nyt preerioilla yleensä on...
- Preeriasheriffi ajelee ainoastaan uudella Dodgen Chargerilla, ei siis kuhmuisella, mustavalkoisella Crown Victorialla, eikä varsinkaan hevosella...
-Tomppa
Viimeisissä blogipostauksissa luvattua ohjelmaa on noudatettu melko tarkasti eilisen ja tämän päivän aikana; eilinen vietettiin Dallasissa ja sen lähistöllä ja tänään onkin sitten puskettu koko päivä eteenpäin, tarkoituksena saavuttaa El Paso ennen iltaa.
Matkanteko on sujunut muuten ihan jouhevasti, mutta autojen kanssahan meillä on ollut ongelmia ihan tosissaan; viimeksi kun kirjoittelin, oltiin juuri suoritettu lähinnä uimamaisterin kyvykkyyttä vaatinut renkaiden paineiden tsekkaus. Syykin äkilliselle paineiden epätasaisuudelle selvisi hyvin nopeasti ko. tapahtuman jälkeen; oikeassa takarenkaassa oli tukevan kokoinen naula pystyssä. Eihän siinä auttanut muu kuin ajaa lähimmälle Dollarin vuokraamolle (joka siis oli Houstonin George Bush-lentokentällä), kertomaan asiasta.
Kuten kaikkialla muuallakin, myös Houstonissa Dollarin väki oli ystävällistä ja avuliasta. Ongelmana oli se, ettei juuri minkäänlaisia meidän hintaluokkamme autoja ollut vapaana. Jouduimme siis pakon edessä downgreidaamaan Jeepistä Dodgen Journeyyn, joka kyllä tuntui melkoiselta lelulta aikaisempiin Jeeppeihin verrattuna. Kaiken muun hyvän lisäksi ko. kiesistä puuttui mm. vakionopeudensäädin, sekä takaikkunoiden tummennukset, jotka ovat kuitenkin tämän kaltaisilla reissuilla melko tärkeitä. Suurin osa matkasta on kuitenkin moottoriteillä köröttelyä, eli vakionopeudensäädin on enemmän kuin hyödyllinen. Kaupunkiolosuhteissa taas kaikki maallinen omaisuus on yleensä autossa, eli tummennetut ikkunat ovat erittäin mukava lisävaruste. Muutenkin auto vaikutti lähinnä mopolta pienen koneensa ja luvattoman huonon ilmastointinsa kanssa. Kaiken lisäksi kärry oli aika paljon halvempi kuin se, mistä alunperin maksoimme. Perkele!
Ei siis auttanut muu, kuin puskea heti Dallasissa lentokentälle, vaihtamaan kiesiä. Nyrkkiä lyötiinkin pöytään ihan tosissaan, matkasta uhkasi tulla lievästi karrikoiden lähinnä lentokentillä hengaamista; Miamista lähdön jälkeen olimme viettäneet aikaa Dollarin toimistoissa Tallahasseen lentokentällä, New Orleansissa, Houstonissa kahdessa eri mestassa ja nyt Dallasissa. Aikamoisten nyyhkytarinoiden jälkeen meille luovutettiin ihan uusi Ford Explorer, joka vaikutti erittäin hienolta vaihtoehdolta siihen asti kunnes moottorin huoltovalo syttyi n. sadan mailin ajamisen jälkeen. Sen verran on kuitenkin hermot menneet tähän autoruljanssiin, että ollaan päätetty valon palamisen johtuvan ainoastaan 20 000 mailin huollon lähestymisestä ja siten siis olla huomioimatta sitä millään tavalla. Näillä mennään.
Lämpömittari on pyörinyt täällä Teksasin puolella useasti jopa sadan asteen paremmalla puolella, eli ulkosalla on melko tuskallista oleskella. Lämpötilan merkitys ihmiselämälle saatiinkin huomata eilen Dallasissa, joka vaikutti ulkopuolisen silmiin lähinnä valtavalta aavekaupungilta. Ajoimme heti aamusta majapaikastamme, Texas Stadiumin viereisestä Days Innistä Dallasin West Endiin (Historic Districtille) katselemaan niitä kulmia joihin Kennedy ammuttiin, eikä kaduilla tosiaankaan oikein näkynyt ketään.
Dallasin keskustaa halkovat joka suunnasta suuret moottoritiet ja kaupunkikuvaa hallitsevat valtavat pilvenpiirtäjät, joiden välistä ei valitettavasti ihan hirveästi löytynyt meille mielenkiintoisia mestoja. Kennedy-nähtävyydet; muistomerkki, Sixth Floor-museo ja muut ko. tapaukseen liittyvät jutut toki nähtiin, mutta epähumaani ulkolämpötila ei kyllä paljoa antanut armoa meille pohjoisen ihmisille, eikä houkutellut tutkimaan kaupunkia sen enempää jalkaisin. Niinpä jo melko nopeasti puolen päivän jälkeen siirryttiin suorittamaan outlet-shoppailua Allenin Premium Outlet-ostoskeskukseen, jonka saalis ei edelliselle outlet-rundille paljoa hävinnyt. Mitenköhän kaikki nämä kamat saadaan Suomeen?
Illalla ajettin sitten Dallasista ja Forth Worthista ulos Weatherfordiin, jossa yöpyminen suoritettiin ensimmäistä kertaa Super8-motellissa. Tänään mailit ovatkin sitten jääneet taakse oikein olan takaa ja maisema on vaihtunut ihan silmissä; ensin puusto alkoi huomattavasti madaltua, sitten vaihtua kokonaan preeriapensaikoksi ja nyt teiden varsilla ei sitten olekaan enää oikein mitään. Omituisen näköistä. Enää eivät edes radiokanavat kuulu kunnolla, eli countryn kuunteleminen on minimissään. Vieroitusoireita on havaittavissa...
Random-huomioita matkalta:
- Ford Matkaaja on taas astetta janoisempi kaveri, sitä se keskisuuri v8 teettää...
- Kaikilla rancheilla tulee lain mukaan olla valtava ja koristeellien portti aivan interstaten varressa. Talo ei ilmeisesti kuitenkaan saa olla tielle asti näkyvissä.
-Sana ”security” tarkoittaa varmasti aseita. Esim. ”state security center” on aivan saletisti ampumarata, jossa räiskitään liikkuviin maaleihin.
- Teksasin preerialla on oikeasti juuri sen näköistä kuin nyt preerioilla yleensä on...
- Preeriasheriffi ajelee ainoastaan uudella Dodgen Chargerilla, ei siis kuhmuisella, mustavalkoisella Crown Victorialla, eikä varsinkaan hevosella...
-Tomppa
keskiviikko 12. elokuuta 2009
12.8. NOLA
Jesh. New Orleans on siis jäänyt taakse ja täytyy sanoa että NOLA oli tähän mennessä ainakin mun suosikkikaupunki tän reissun varrelta. Kuten jo mainittiin, pyörittiin lähinnä pelkästään French Quarterissa joka oli täynnä hurmaavia enemmän ja vähemmän ränsistyneitä erivärisiä taloja joissa oli takorautaiset koristeelliset parvekekaiteet ja keinutuolit kuisteilla. Yllättävän paljon näytti taloja olevan myynnissä ja vuokrattavana, valittiinkin jo hotellin lähistöltä yksi joka sopisi mainiosti, alakertaan baari ja yläkertaan kämppä. Samoin taloja ja liikkeitä ja ravintoloita oli jonkun verran suljettuina ja melkoisen huonossa kunnossa, vaikea sitten sanoa ovatko olleet siinä kunnossa jo ennen Katrinaa. Joka tapauksessa, ei vaikuttanut siis ihan stereotyyppiseltä jenkkikaupungilta.
Tarjolla oli toki myös paljon turistihuttua, voodookrääsää ja huumoripaitaa, tyyliin: ”I wanna be Barbie, the bitch has everything!” ja ”I got Bourbon faced on shit street”, mutta ei se kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen. Sunnuntai-iltaa vietettiin siis tosiaan Bourbon Streetillä baarihyppelyn merkeissä, jossa meno oli hilpeää ja livemusiikkia piisasi. Seuraavana aamuna selvisin itse normaalilla kankkkusella eikä mystinen voodookirous päässyt iskemään. Tiistaina seikkailin sitten omin päin ympäri French Quarteria ja viereistä Marignyn aluetta, tuli nähtyä talo jossa Tennessee Williams kirjoitti Viettelysten vaunun, Napoleon-talo, puistoja, kirkkoja, patsaita (sekä eläviä että tavallisia) ja plakaatteja jotka kertoilivat kuka missäkin talossa on aikoien mittaan majaillut. Sitten iskikin ukkoskuuro mutta onneksi Urban Outfitters oli sopivasti kohdilla ja sain pelastauduttua sinne pitämään sadetta. Shoppailu jäi kuitenkin vähemmälle, odotellaan Teksasin outlettien tarjontaa... Illalla sitten lojuin perinaisellisesti hotellissa vaahtokylvyssä Marie Clairen ja suklaan kanssa.
Hotellimme New Orleansissa oli mukavalla paikalla oikestaan ihan ranskalaiskorttelin keskellä, ja muutenkin oiva majapaikka, mitä nyt yliaktiiviset siivoojat häiritsivät sairastajia turhan usein. Rakennus oli ollut bordelli vuoteen 1917 saakka ja tarinan mukaan tuon ajan hahmoja kummittelee hotellissa edelleen. Olen siis lähes varma että kun kävin aamulla uimassa ja viereistä aitaa maalasi iloinen vanha setä, oli kyseessä ”Melvin, some kind of a maintenance guy” joka kuulemma liikkuu piha-alueella. Oli onneksi ihan harmiton kummitus.
Nyt ollaan ylitetty raja Teksasin puolelle ja auton lämpömittari kilahti juuri 100:n fahrenheitiin eli lähemmäs neljääkymmentä celsiusta. Toki myös countryn määrä radiossa on lisääntynyt ja autot ympärillä vieläkin muhkeampia, jos se vaan on enää mahdollista.
HUOMIOITA:
· Nähty Cowboy Harley Davidson –liike sekä Cowboy Honda Center, meille ei varmaan myytäisi siellä mitään...
· Mitä pidemmälle mennään, sitä paremmalta kantri alkaa kuulostaa.
· Now on sale: Youth bibles and Christian T-shirts
· Melko yleinen matkustustapa tuntuu olevan valtava asuntoauto ja sen perässä hinauksessa vielä reilunkokoinen maasturi.
· Myös parkkiruudut ovat suurempia Teksasissa.
-Inni
Tarjolla oli toki myös paljon turistihuttua, voodookrääsää ja huumoripaitaa, tyyliin: ”I wanna be Barbie, the bitch has everything!” ja ”I got Bourbon faced on shit street”, mutta ei se kuitenkaan jäänyt päällimmäisenä mieleen. Sunnuntai-iltaa vietettiin siis tosiaan Bourbon Streetillä baarihyppelyn merkeissä, jossa meno oli hilpeää ja livemusiikkia piisasi. Seuraavana aamuna selvisin itse normaalilla kankkkusella eikä mystinen voodookirous päässyt iskemään. Tiistaina seikkailin sitten omin päin ympäri French Quarteria ja viereistä Marignyn aluetta, tuli nähtyä talo jossa Tennessee Williams kirjoitti Viettelysten vaunun, Napoleon-talo, puistoja, kirkkoja, patsaita (sekä eläviä että tavallisia) ja plakaatteja jotka kertoilivat kuka missäkin talossa on aikoien mittaan majaillut. Sitten iskikin ukkoskuuro mutta onneksi Urban Outfitters oli sopivasti kohdilla ja sain pelastauduttua sinne pitämään sadetta. Shoppailu jäi kuitenkin vähemmälle, odotellaan Teksasin outlettien tarjontaa... Illalla sitten lojuin perinaisellisesti hotellissa vaahtokylvyssä Marie Clairen ja suklaan kanssa.
Hotellimme New Orleansissa oli mukavalla paikalla oikestaan ihan ranskalaiskorttelin keskellä, ja muutenkin oiva majapaikka, mitä nyt yliaktiiviset siivoojat häiritsivät sairastajia turhan usein. Rakennus oli ollut bordelli vuoteen 1917 saakka ja tarinan mukaan tuon ajan hahmoja kummittelee hotellissa edelleen. Olen siis lähes varma että kun kävin aamulla uimassa ja viereistä aitaa maalasi iloinen vanha setä, oli kyseessä ”Melvin, some kind of a maintenance guy” joka kuulemma liikkuu piha-alueella. Oli onneksi ihan harmiton kummitus.
Nyt ollaan ylitetty raja Teksasin puolelle ja auton lämpömittari kilahti juuri 100:n fahrenheitiin eli lähemmäs neljääkymmentä celsiusta. Toki myös countryn määrä radiossa on lisääntynyt ja autot ympärillä vieläkin muhkeampia, jos se vaan on enää mahdollista.
HUOMIOITA:
· Nähty Cowboy Harley Davidson –liike sekä Cowboy Honda Center, meille ei varmaan myytäisi siellä mitään...
· Mitä pidemmälle mennään, sitä paremmalta kantri alkaa kuulostaa.
· Now on sale: Youth bibles and Christian T-shirts
· Melko yleinen matkustustapa tuntuu olevan valtava asuntoauto ja sen perässä hinauksessa vielä reilunkokoinen maasturi.
· Myös parkkiruudut ovat suurempia Teksasissa.
-Inni
12.8. Magic people, voodoo people...
Nyt ollaan matkalla kohti Teksasia ja suistot on jo jätetty taakse. Tänä aamuna tehdyn uuden reittisuunnitelman mukaan tähtäimessä olisi ajella koko matka Dallasiin asti ja viettää siellä huominen päivä.
Suistojen voodoo-pappien langettamat vatsataudit on (knock, knock) myös jätetty taakse, tai ainakaan aamulla nautittu Waffle Housen sikapekoniaamiainen ei ole vielä ilmoitellut haluavansa ulos mitään luonnottomia reittejä. Kaikki kuosissa siis. Maisema vaihtuu koko ajan kuivemmaksi ja kyllä tämä uusikin bilika tuntuu ihan mukavasti kulkevan. Kulutuskin on jonkin verran pienempi; avg. mpg. on tällä hetkellä 20,9 kun Komentajalla päästiin parhaimmillaankin johonkin vähän 17 mailin päälle. Inkkari-Vankkuri siis on selkeästi huonompi juoppo kuin Komentaja. Bensa tosin on tietysti puoli-ilmaista, eli eipä tuolla nyt niin suurta merkitystä ole. Pettymyksekseni polttoaineen ostamisen yhteydessä meille ei ole vielä kertaakaan tarjottu minkäänlaisia sarjatuliaseita kaupan päälle. Toivottavasti homma muuttu Teksasissa, muuten menee ennakko-odotukset päin mäntyä...
Tuli tossa mieleen, että kun Key Westin kohdilla kirjoitettiin siitä seitsemän mailin sillasta, niin täällä Louisianassa ei oikeastaan muunlaisia teitä tunnu olevankaan kuin siltoja. Joka paikassa on kuitenkin suistoa, vettä ja suota, eli eipä maan pinnan tasolla voisi muulla kuin jonkinlaisella amfibioautolla ajellakaan. Sillanrakentajina Syvän etelän heput on siis aika kovia... onhan niilä tosin ollut useiden tuhansien kilometrien verran harjoitusmaastojakin...
Säätilanteesta sen verran, että tällä hetkellä taidetaan olla reissun korkeimmissa lämpötiloissa; 97 fahrenheitia on suorastaan jähmettynyt lämpömittariin. Floridan jälkeen on sää ollut melkoisen epävakaista ja Louisianan aikaa leimasikin koko ajan ilmassa väreillyt ukkosmyrskyn uhka. Ja voin sanoa, että kun täällä sataa, niin sitten sataakin ihan tosissaan, yleensä tosin vain hetken aikaa, mutta erittäin agressiivisesti. Esimerkiksi tänä aamuna suoritettu renkaiden illmanpaineiden tarkistus meni ihan uimiseksi taivaan totaalisen repeämisen takia.
Matka jatkuu country-henkisissä merkeissä; ”Jiihaa! Beans and barbeque and lifestyles of not so rich and not so famous...” ja viulut soi...
Random-huomioita matkan varrelta:
• Gatoradessa on suolaa... kuten myös pekonissa...
• Jesus Christ is Lord, not a swearword!
-Tomppa
Suistojen voodoo-pappien langettamat vatsataudit on (knock, knock) myös jätetty taakse, tai ainakaan aamulla nautittu Waffle Housen sikapekoniaamiainen ei ole vielä ilmoitellut haluavansa ulos mitään luonnottomia reittejä. Kaikki kuosissa siis. Maisema vaihtuu koko ajan kuivemmaksi ja kyllä tämä uusikin bilika tuntuu ihan mukavasti kulkevan. Kulutuskin on jonkin verran pienempi; avg. mpg. on tällä hetkellä 20,9 kun Komentajalla päästiin parhaimmillaankin johonkin vähän 17 mailin päälle. Inkkari-Vankkuri siis on selkeästi huonompi juoppo kuin Komentaja. Bensa tosin on tietysti puoli-ilmaista, eli eipä tuolla nyt niin suurta merkitystä ole. Pettymyksekseni polttoaineen ostamisen yhteydessä meille ei ole vielä kertaakaan tarjottu minkäänlaisia sarjatuliaseita kaupan päälle. Toivottavasti homma muuttu Teksasissa, muuten menee ennakko-odotukset päin mäntyä...
Tuli tossa mieleen, että kun Key Westin kohdilla kirjoitettiin siitä seitsemän mailin sillasta, niin täällä Louisianassa ei oikeastaan muunlaisia teitä tunnu olevankaan kuin siltoja. Joka paikassa on kuitenkin suistoa, vettä ja suota, eli eipä maan pinnan tasolla voisi muulla kuin jonkinlaisella amfibioautolla ajellakaan. Sillanrakentajina Syvän etelän heput on siis aika kovia... onhan niilä tosin ollut useiden tuhansien kilometrien verran harjoitusmaastojakin...
Säätilanteesta sen verran, että tällä hetkellä taidetaan olla reissun korkeimmissa lämpötiloissa; 97 fahrenheitia on suorastaan jähmettynyt lämpömittariin. Floridan jälkeen on sää ollut melkoisen epävakaista ja Louisianan aikaa leimasikin koko ajan ilmassa väreillyt ukkosmyrskyn uhka. Ja voin sanoa, että kun täällä sataa, niin sitten sataakin ihan tosissaan, yleensä tosin vain hetken aikaa, mutta erittäin agressiivisesti. Esimerkiksi tänä aamuna suoritettu renkaiden illmanpaineiden tarkistus meni ihan uimiseksi taivaan totaalisen repeämisen takia.
Matka jatkuu country-henkisissä merkeissä; ”Jiihaa! Beans and barbeque and lifestyles of not so rich and not so famous...” ja viulut soi...
Random-huomioita matkan varrelta:
• Gatoradessa on suolaa... kuten myös pekonissa...
• Jesus Christ is Lord, not a swearword!
-Tomppa
tiistai 11. elokuuta 2009
11.8. Kuvia
Bourbon Street, New Orleans.
Walking on Bourbon Street.
Deanie's Seafood restaurant.
Holy crab!
Natchez laiva.
New Orleans streets...
New Orleans streets 2...- Jussi
11.8. Kovaa peliä New Orleansissa
Je. Täällä sitä ollaan oltu jo muutama päivä Big Easyssa viettämässä osin easya ja osin vähän hankalampaa elämää. Blogipostaukset ovat olleet totaaliholdissa pari päivää, koska ollaan oltu kiireisinä nauttimassa syvän etelän vieraanvaraisuudesta ja toisaalta myös syvän etelän bakteerikannasta. Jussi ja allekirjoittanut ovat olleet ihan poissa pelistä pari päivää jonkun ihme ruokamyrkytyksen tms. takia. Ei ole todellakaan ollut nautittavaa aikaa ja toivonkin kaikki sormet ja varpaat ristissä, että huomenna olis aamulla jo parempi fiilis. Muussa tapauksessa voi tulla aika tuskallinen ajopäivä...
On tässä edellisen postauksen jälkeen vietetty mukaviakin hetkiä, eli ei elämä nyt ihan pelkkää kärsimystä ole ollut. Slidellista lähdön jälkeen suunnattiin New Orleansin lentokentälle hoitamaan autoasioita; Komentajassahan oli vilkkunut jo pidemmän aikaa ”oil change required”-valo ja tarkempien tutkimusten jälkeen kävi ilmi, että öljynvaihto olisi tehtävä seuraavan tuhannen mailin aikana. Noh, meillähän on pyöreät kolme tonnia jäljellä, eli uskollisesta menopelistä oli luovuttava. Tilalle Dollarin porukat antoivat Jeep Grand Cherokeen, eli vähän snadimman menopelin, mutta sellaisen, jolla toivon mukaan pääsee San Franciscoon asti. Niinpä jouduimme hyvästelemään Komentajan ja jatkamaan Big Easyyn uudella kiesillä. Ko. ajoneuvon kutsumanimestä muodostui välittömästi suurta kiistaa; vaihtoehdot pyörivät ”Isosta Inkkarista”, ”Lareen” ja ”Vankkuriin”. Eiköhän joku viimeistään huomenissa vakiinnu käyttöön.
Hotellihuoneemme luovutusaika oli vasta neljältä, eli ihan ensimmäiseksi oli tapettava muutama tunti aikaa. Suuntasimme siis Mississippijoen rannoille väijymään minkälaista meininkiä joelta mahtaisi löytyä. Osuimme sattumalta Aquarium Of The Americas –akvaarioon ja viereisessä talossa olleeseen IMAX-leffateatteriin, joissa saatiin mukavasti kulumaan tarvittava aika. Akvaario oli ehkä vähän enemmän lapsille suunnattu, mutta kyllä mm. hait, alligaattorit ja saukot jaksoivat viihdyttää vähän varttuneempiakin vieraita. Samaa voi sanoa myös valonnopeudella ympäriinsä säntäilleistä pikkuskideistä, joiden toimia oli kyllä lähes yhtä siistiä väijyä kuin harvinaisempienkin eläinten. IMAXissa pyöri mielenkiintoisen oloinen dokkari Hurrikaani Katriinan tuhoista New Orleansissa, joka kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi. Ketä nyt olisi jaksanut kiinnostaa jonkun paikallisen pikkutytön perheen kohtalo hurrikaanin kourissa? Me olisimme halunneet nähdä TUHOA! Ja mahdollisimman isolta screeniltä...
Illansuussa päästiin sitten kirjautumaan sisään Hotel Dauphineen; French Quarterissa sijaitsevaan majapaikkaamme, joka olikin positiivisen siisti yllätys useiden öiden jatkuneen tienvarsimotelliasumisen jälkeen. Ja kaiken muun hyvän lisäksi mesta olikin ainoastaan kahden kadun päässä Bourbon Streetistä, eli sijaintikin oli mitä osuvin.
Pienten päiväunien jälkeen puskettiin nauttimaan suistojen seafood-valikoimasta ja mentiin syömään Deanie’s-nimiseen ruokalaan, jossa vedettiin Innin kanssa niin paljon katkarapuja, etten ole ikinä moisia kasareita nähnyt. Tarjoilija ei uskonut meidän pystyvän hoitelemaan koko annosta, jossa siis varmasti oli pari kiloa rapuja, mutta ameriikanruokavalioon jo tottuneina pystymme kaikki nykyään syömään useita kertoja oman painomme verran ravintoa yhdellä istumalla, eikä homma muodostunut ongelmaksi. Urakasta selvittiin parissa tunnissa ja kolesteroliarvothan moisesta kiittävät...
Koska meille oli pettymykseksemme aikaisemmin selvinnyt, että seuraavaksi päiväksi suunnittelemamme kalaretki suistoille oli budjetillamme melko mahdoton helposti järjestää ja seuraavana päivänä ei siten olisi minkäänlaista herätysaikaa, päätimme mennä sulattelemaan safkaa Bourbon Streetin sunnuntaimeininkeihin, jotka osoittautuivat äärimmäisen viihdyttäviksi. 3 bisseä yhden hinnalla oli melko yleinen tarjous ja joka paikassa soitti toinen toistaan kovempi jazz-bändi, blues-pumppu, country-artisti tai ihan perusrokkibändi. Tropical Isle-kapakassa juotiin käsikranaattidrinksut (”strongest on the street”) ja homma alkoi lipsua ihan toden teolla dokaamisen puolelle. Loppuilta vietettiinkin sitten todellista bar-hoppingia suorittaen ja musiikista, sikareista, bourbonista, erilaisista oluista ja take-away daiquireista nauttien. Bourbonilla tosiaan on muista mestoista poiketen luvallista juoda alkoholia kaduilla ja ihan yleinen toimintatapa on pyöriä kapakasta toiseen välittämättä siitä mistä baarista kulloinenkin juoma on ostettu. Ilta päättyikin sitten sumuisissa tunnelmissa aamun pikkutunneilla. Muistan kuitenkin, että aivan loppuun liittyi jonkinlainen cowboy-saluuna ja mekaaninen härkä...
Maanantaiaamu olikin sitten vähän vaikeampi, mutta ei tällä reissulla nyt niin paljon ole tullut riehuttua, etteikö moista olisi itselleen anteeksi antanut. Iltapäivällä mentiin hotellia vastapäätä sijaitsevaan hampurilasmestaan vetämään darrasafkaa ja siinä vaiheessa alkoivat ongelmat, jotka siis edelleenkin ovat akuutisti olemassa. Burgereiden tullessa pöytään Jussi teki jonkinlaisen kameleonttitempun ja muuttui yhtäkkiä täysin harmaaksi ja yltäpäältä hikiseksi. Kundi oli välittömästi saatettava hotellihuoneeseen laattaamaan ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Innin kanssa pyörittiin pitkin French Quarteria ja joenrantaa koko päivä ja voin kyllä sanoa, että kaupunki teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen; kaikkialla on jotenkin sopivan ränsistynyttä ja värikästä makuuni. Vanhojen talojen hienot parvekkeet toivat jotenkin erittäin elävästi mieleen lapsuuden länkkärit ja kaduilla notkuvat ihmiset olivat jotenkin mageella no-nonsense-asenteella liikkeellä.
Illalla suunnattiin taas cajun-seafoodin pariin ja hieman väriä poskiinsa saanut Jussikin liittyi seuraan hetkeksi. Tonnikalapihvini oli keskikokoisen tiiliskiven kokoinen, erittäin maukas ja juuri sopivan raaka ja muutenkin elämä tuntui maistuvan. Tottakai, illalla oli suunnattava taas Bourbon Streetin värivaloihin; tällä kertaa hieman rauhallisemmalla asenteella ja hotelliinkin saavuttiin vielä saman vuorokauden aikana.
Yöllä n. klo kahden aikaan alkoivatkin sitten vaikeudet myös omalla kohdallani, kun tonnikala lisukkeineen, puoli pulloa Pinot Grigiota ja muutamat tarkoin valikoidut oluet saivat äärimmäisen väkivaltaisen lopun syöksymällä vessanpöntön syövereihin miljoonan baarin paineella, samaa tietä kuin olivat kehooni myös tulleet. Voin sanoa, että esimerkiksi kokonaisten herneenpalkojen, pavunvarsien ja porkkanoiden oksentaminen on erittäin tuskallista. Loppuyö olikin sitten rystyä ja kämmentä samoissa merkeissä, eikä aamulla ollut mitään jakoa lähteä kaupungille. Tänään onkin sitten odotettu kuolemaa hotellilla Innin tutkiessa kaupunkia yksinään. Noh, saatiin me äsken pakon edessä vähän pyykkiä pestyä, mutta minkäänlaiset turhat aktiviteetit eivät tosiaan ole kuuluneet päiväohjelmaan.
Huomenissa olisi sitten tarkoitus karistaa suistot taakse ja suunnata Teksasiin. Toivottavasti koko retkue olisi edes vähän paremmassa hapessa, koska muuten matkanteko voi muodostua hivenen keskivertoa tuskallisemmaksi. Viimeöisten kokemusten jälkeen voinkin vannoa, että merenelävien syöminen on nyt tällä erää kohdaltani ohitse, mutta onneksi Lone Star State ei olekaan kasvis- tai kalaruoistaan kuuluisa. T-luupihvit, täältä tullaan... kunhan vain pystyisi syömään jotain...
-Tomppa
On tässä edellisen postauksen jälkeen vietetty mukaviakin hetkiä, eli ei elämä nyt ihan pelkkää kärsimystä ole ollut. Slidellista lähdön jälkeen suunnattiin New Orleansin lentokentälle hoitamaan autoasioita; Komentajassahan oli vilkkunut jo pidemmän aikaa ”oil change required”-valo ja tarkempien tutkimusten jälkeen kävi ilmi, että öljynvaihto olisi tehtävä seuraavan tuhannen mailin aikana. Noh, meillähän on pyöreät kolme tonnia jäljellä, eli uskollisesta menopelistä oli luovuttava. Tilalle Dollarin porukat antoivat Jeep Grand Cherokeen, eli vähän snadimman menopelin, mutta sellaisen, jolla toivon mukaan pääsee San Franciscoon asti. Niinpä jouduimme hyvästelemään Komentajan ja jatkamaan Big Easyyn uudella kiesillä. Ko. ajoneuvon kutsumanimestä muodostui välittömästi suurta kiistaa; vaihtoehdot pyörivät ”Isosta Inkkarista”, ”Lareen” ja ”Vankkuriin”. Eiköhän joku viimeistään huomenissa vakiinnu käyttöön.
Hotellihuoneemme luovutusaika oli vasta neljältä, eli ihan ensimmäiseksi oli tapettava muutama tunti aikaa. Suuntasimme siis Mississippijoen rannoille väijymään minkälaista meininkiä joelta mahtaisi löytyä. Osuimme sattumalta Aquarium Of The Americas –akvaarioon ja viereisessä talossa olleeseen IMAX-leffateatteriin, joissa saatiin mukavasti kulumaan tarvittava aika. Akvaario oli ehkä vähän enemmän lapsille suunnattu, mutta kyllä mm. hait, alligaattorit ja saukot jaksoivat viihdyttää vähän varttuneempiakin vieraita. Samaa voi sanoa myös valonnopeudella ympäriinsä säntäilleistä pikkuskideistä, joiden toimia oli kyllä lähes yhtä siistiä väijyä kuin harvinaisempienkin eläinten. IMAXissa pyöri mielenkiintoisen oloinen dokkari Hurrikaani Katriinan tuhoista New Orleansissa, joka kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi. Ketä nyt olisi jaksanut kiinnostaa jonkun paikallisen pikkutytön perheen kohtalo hurrikaanin kourissa? Me olisimme halunneet nähdä TUHOA! Ja mahdollisimman isolta screeniltä...
Illansuussa päästiin sitten kirjautumaan sisään Hotel Dauphineen; French Quarterissa sijaitsevaan majapaikkaamme, joka olikin positiivisen siisti yllätys useiden öiden jatkuneen tienvarsimotelliasumisen jälkeen. Ja kaiken muun hyvän lisäksi mesta olikin ainoastaan kahden kadun päässä Bourbon Streetistä, eli sijaintikin oli mitä osuvin.
Pienten päiväunien jälkeen puskettiin nauttimaan suistojen seafood-valikoimasta ja mentiin syömään Deanie’s-nimiseen ruokalaan, jossa vedettiin Innin kanssa niin paljon katkarapuja, etten ole ikinä moisia kasareita nähnyt. Tarjoilija ei uskonut meidän pystyvän hoitelemaan koko annosta, jossa siis varmasti oli pari kiloa rapuja, mutta ameriikanruokavalioon jo tottuneina pystymme kaikki nykyään syömään useita kertoja oman painomme verran ravintoa yhdellä istumalla, eikä homma muodostunut ongelmaksi. Urakasta selvittiin parissa tunnissa ja kolesteroliarvothan moisesta kiittävät...
Koska meille oli pettymykseksemme aikaisemmin selvinnyt, että seuraavaksi päiväksi suunnittelemamme kalaretki suistoille oli budjetillamme melko mahdoton helposti järjestää ja seuraavana päivänä ei siten olisi minkäänlaista herätysaikaa, päätimme mennä sulattelemaan safkaa Bourbon Streetin sunnuntaimeininkeihin, jotka osoittautuivat äärimmäisen viihdyttäviksi. 3 bisseä yhden hinnalla oli melko yleinen tarjous ja joka paikassa soitti toinen toistaan kovempi jazz-bändi, blues-pumppu, country-artisti tai ihan perusrokkibändi. Tropical Isle-kapakassa juotiin käsikranaattidrinksut (”strongest on the street”) ja homma alkoi lipsua ihan toden teolla dokaamisen puolelle. Loppuilta vietettiinkin sitten todellista bar-hoppingia suorittaen ja musiikista, sikareista, bourbonista, erilaisista oluista ja take-away daiquireista nauttien. Bourbonilla tosiaan on muista mestoista poiketen luvallista juoda alkoholia kaduilla ja ihan yleinen toimintatapa on pyöriä kapakasta toiseen välittämättä siitä mistä baarista kulloinenkin juoma on ostettu. Ilta päättyikin sitten sumuisissa tunnelmissa aamun pikkutunneilla. Muistan kuitenkin, että aivan loppuun liittyi jonkinlainen cowboy-saluuna ja mekaaninen härkä...
Maanantaiaamu olikin sitten vähän vaikeampi, mutta ei tällä reissulla nyt niin paljon ole tullut riehuttua, etteikö moista olisi itselleen anteeksi antanut. Iltapäivällä mentiin hotellia vastapäätä sijaitsevaan hampurilasmestaan vetämään darrasafkaa ja siinä vaiheessa alkoivat ongelmat, jotka siis edelleenkin ovat akuutisti olemassa. Burgereiden tullessa pöytään Jussi teki jonkinlaisen kameleonttitempun ja muuttui yhtäkkiä täysin harmaaksi ja yltäpäältä hikiseksi. Kundi oli välittömästi saatettava hotellihuoneeseen laattaamaan ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Innin kanssa pyörittiin pitkin French Quarteria ja joenrantaa koko päivä ja voin kyllä sanoa, että kaupunki teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen; kaikkialla on jotenkin sopivan ränsistynyttä ja värikästä makuuni. Vanhojen talojen hienot parvekkeet toivat jotenkin erittäin elävästi mieleen lapsuuden länkkärit ja kaduilla notkuvat ihmiset olivat jotenkin mageella no-nonsense-asenteella liikkeellä.
Illalla suunnattiin taas cajun-seafoodin pariin ja hieman väriä poskiinsa saanut Jussikin liittyi seuraan hetkeksi. Tonnikalapihvini oli keskikokoisen tiiliskiven kokoinen, erittäin maukas ja juuri sopivan raaka ja muutenkin elämä tuntui maistuvan. Tottakai, illalla oli suunnattava taas Bourbon Streetin värivaloihin; tällä kertaa hieman rauhallisemmalla asenteella ja hotelliinkin saavuttiin vielä saman vuorokauden aikana.
Yöllä n. klo kahden aikaan alkoivatkin sitten vaikeudet myös omalla kohdallani, kun tonnikala lisukkeineen, puoli pulloa Pinot Grigiota ja muutamat tarkoin valikoidut oluet saivat äärimmäisen väkivaltaisen lopun syöksymällä vessanpöntön syövereihin miljoonan baarin paineella, samaa tietä kuin olivat kehooni myös tulleet. Voin sanoa, että esimerkiksi kokonaisten herneenpalkojen, pavunvarsien ja porkkanoiden oksentaminen on erittäin tuskallista. Loppuyö olikin sitten rystyä ja kämmentä samoissa merkeissä, eikä aamulla ollut mitään jakoa lähteä kaupungille. Tänään onkin sitten odotettu kuolemaa hotellilla Innin tutkiessa kaupunkia yksinään. Noh, saatiin me äsken pakon edessä vähän pyykkiä pestyä, mutta minkäänlaiset turhat aktiviteetit eivät tosiaan ole kuuluneet päiväohjelmaan.
Huomenissa olisi sitten tarkoitus karistaa suistot taakse ja suunnata Teksasiin. Toivottavasti koko retkue olisi edes vähän paremmassa hapessa, koska muuten matkanteko voi muodostua hivenen keskivertoa tuskallisemmaksi. Viimeöisten kokemusten jälkeen voinkin vannoa, että merenelävien syöminen on nyt tällä erää kohdaltani ohitse, mutta onneksi Lone Star State ei olekaan kasvis- tai kalaruoistaan kuuluisa. T-luupihvit, täältä tullaan... kunhan vain pystyisi syömään jotain...
-Tomppa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)