Lähdön tunnelmia

Mä en oo Sal Paradise, enkä Dean Moriarty, eikä tästä reissupäiväkirjasta varmaankaan ole tulossa mitään maailman eeppisintä, sukupolvia yhdistävää kertomusta, mutta matkasta mantereen halki tämä kertoo kuitenkin. Inni ja Jussi noissa edellisissä postauksissaan jo valottikin reittisuunnitelmaa ja täytyy kyllä sanoa, että onhan toi pyöreät 6500 kilometriä aika hevi ajomatka varsinkin jos haluaa reissulla jotain ehtiä näkemäänkin. Perinteinen tapahan olisi painaa moottoriteitä pitkin, halki mantereen ja kirjata vihkoon mitä kaikkia paikkoja oli tullut kesälomalla ”nähtyä”, eli siis minkä piirikuntien sisäpuolella kulkevia kehäteitä on ajettu. Parhaassa tapauksessa alitehoisen Taunuksen perässä on vielä tietä tukkimassa lasikuituinen matolaatikko, jossa koko perhe voi (epä)mukavasti viettää etelän kuumat ja kosteat yöt. Meidän on kuitenkin tarkoitus viettää muutamissa mestoissa n. 4-5 päivää ja loput pätkät ajella mahdollisimman yhtä soittoa. Katsotaan miten äijien käy.

Mitään järkeähän ei sinällään ko. matkustustavassa ole; kyllä mekin jossain vaiheessa mietittiin, että olisi varmaan järkevämpää lentää paikasta toiseen, mutta jotenkin mantereen halki ajaminen kuulosti vaan reissuromanttisemmalta vaihtoehdolta. Ajamisen pääpointtinahan on tietysti maistella todellisen americanan bensan- ja ruudinkatkuista olemusta isojen asutuskeskusten ulkopuolella. Pääpysäkit tietysti ovat Miami, New Orleans, Las Vegas ja San Francisco, sekä muutamat muut isot kaupungit matkan varrella, mutta odottelen innolla myös esimerkiksi texasilaisia pikkukyliä, joissa on terva ja höyhenet valmiina ulkopaikkakuntalaisia varten. New Orleansin lähettyvillä, suistoilla tarkoitus olisi tietysti bongata banjoa soittavia blues-äijiä, jotka ovat tehneet sinunkaupat sielunvihollisen kanssa ja El Pason seudulla sombreropäisiä meksikolaisperheitä, jotka ylittävät rajaa amerikkalaisen unelman toivossa.

Varmaan äärettömän naivia ajatella näin, mutta on sitä sen verran monta amerikkalaista elokuvaa nähnyt, että pää on täynnä tuokiokuvia matkan varrelta; Las Vegasin kekkeröidään vuorokausikaupalla neonyössä, jonne häviävät niin reissurahat, kuin viimeisetkin järjen hivenet. Miamihan on täynnä yliruskettuneita mallivartaloisia rantaihmisiä ja koko Texas purutupakkaa imeskeleviä cowboyta ja rodeoareenoita on joka paikassa. San Franciscossa kaikki ovat hippejä ja Los Angelesissa halpoja Mötley Crüe-kopioita.

Ja pakkohan sitä on itsekin tehdä tiettyjä asioita juuri niin kuin on aina ajatellut; Bourbon Streetillä on juotava bourbonia, Grand Canyonilla on mentävä päivävaellukselle, jossain päin Texasia on syötävä valtava t-luupihvi ja Vegasissa pelattava blackjackia. Ja jos jostain asiasta voi olla aivan varma, niin siitä, että saavuttaessa San Franciscoon yritän vaikka väkisin kiinnittää kukkia hiuksiini…

Voihan se olla, että mikään näistä ei tule toteutumaan… ei sitä ikinä tiedä… kuukauden päästä ollaan fiksumpia…