23.8. Los Angeles

Je. Kuten Inni viimeksi raportoikin, torstaina oltiin siis San Diegon eläintarhassa katsomassa eläinmaailman ihmeitä ja yöksi jäätiin motelliin San Diegoon. Ei siitä siis sen enempää.

Toissapäivänä käytettiin aamu SD:ssa pyykin pesemiseen ja lähdettiin puskemaan kohti Enkelten Kaupunkia. Rantateitä pohjoiseen ajettaessa Los Angelesin läpitunkematon savusumu tervehti meitä about sata mailia ennen kaupungin rajoja. Samoin kuin ruuhka. Näyttikin aivan siltä, että kaikki maailman ihmiset halusivat ajaa Losiin ja inerstatet olivat aivan tukossa. Tuohon viimeiseen sataan mailiin menikin sitten useita tunteja, joka tarkoitti meille hyvää aikaa miettiä minne halusimme oikeasti mennä. Los Angeleshan koostuu paikalliseen tapaan useista eri keskuksista, eikä mitään sen kummempaa ”keskustaa” ole. Itse kaupunki on oikeastaan vain kokoelma ruuhkaisia moottoriteitä, betonia ja auringon pimentävää, ilmassa leijuvaa sumua.

Päätettiin superturisteina iskeä Hollywoodiin katsomaan Chinese Theateria ja Walk of Famea. Koko iltapäivä käytettiinkin sitten katuun tuijotellen ja tähtiä, jalan- ja kädenjälkiä bongaillen. Michael Jacksonin tähdellä kävi sellainen kuhina, ettei paremmasta väliä ja muutenkin porukkaa kulki joka paikassa tuhatmäärin jalkojaan tuijotellen. Bongattiin mm. Paula Abdulin tähti (Straight Up), Donald Trumpin tv-ansioista saatu tähti (you’re fired), Kermitin tähti (it’n not easy being green) ja satoja muita maailmanhistoriallisesti erittäin tärkeitä tähtiä.

Paikalta poistuttaessa ajettiin vielä Sunset Stripia ja tsekattiin ovatko Whisky-a-go-go ja Viper Room oikeasti olemassa. Olivathan ne. Harmi, ettei ollut aikaa kuljeskella eksyneen oloisena kitara kainalossa Stripiä pitkin, eihän sitä ikinä tiedä jos oltaisiin vaikka päästy jäseniksi johonkin bändiin. Ei Nikki Sixxkään osannut aluksi mitään soittaa...

Rodeo Drivelta löytyivät sitten tietysti kaikkien mahdollisten luksusbrändien liikkeet, niinkuin nyt asiaan kuului ja olipa siellä myös Innin oma Los Angeles-nähtävyys; elokuvasta Pretty Woman tuttu Regent Beverly Wilshire-hotelli. Elämä oli edelleen elokuvan kaltaista...

Näitä nähtävyyksiä enempää aikaa ei kuitenkaan turisteiluun ollut, koska olimme päättäneet käyttää illan todelliseen aitoamerikkalaiseen kokemukseen; baseball-matsiin LA Dodgersin ja Chicago Cubsin välillä. Dodger Stadiumille oli menossa pari muutakin ihmistä ja aikaa kului taas rutkasti moottoriteillä jonotteluun. Itse stadion on rakennettu melko lähelle Downtownia, suurelle mäelle ja jo parkkipaikkojen koosta huomaa, että paikalle ei todellakaan tulla millään julkisella kulkuneuvolla. Tuli taas mieleen useasti aiemminkin miettimäni stadionrakentamiseen liittyvä kysymys; eikö Suomessakin olisi helpompaa ja halvempaa rakentaa stadikat kaivamalla ne maahan, kuin rakentamalla ne nousemaan maan tasosta ylöspäin? Ainakin kaikenlainen meteli pysyy paremmin stadionin sisällä jos ympäröivä maa tarjoaa pientä kaikupohjaa. Kuka helvetti esimerkiksi sen Finnair Stadiumin tuulitunnelin oikein suunnitteli...

Lippujen hinnat olivat positiivinen yllätys; halvimmat maksoivat 11 taalaa ja kalleimmat sitten jotain paljon enemmän. Meitähän ei niinkään mielettömän hyvät istumapaikat kiinnostaneet, vaan tyydyimme halvimpiin tarjolla oleviin, eli 19 taalan tiketteihin. Kävimme toki vielä fanituotekaupassa katselemassa pelipaitoja ja muuta sälää ja mukaan tarttuikin Dodgers-lippalakki. Varmaan 95%:lla kaikista paikallaolijoista oli jotain sinistä fanituotetta päällään ja kun seurueessamme oli nyt vähän paikallisen seuran värejä, koimme jotenkin olevamme enemmän oikeutettuja istumaan katsomossa ja sulautuvamme asiantuntevaan baseball-yleisöön paremmin.

Kansallislaulu ja amerikkalaishenkiset show-pläjäykset merkitsivät pelin alkua vähän seitsemän jälkeen illalla ja komea 56000-paikkainen stadion oli vielä aivan puolityhjä. Ihmettelimme, miten jengiä valui paikalle vielä tunti pelin alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi paikalle saapui arviolta 40000 katsojaa. Syykin myöhäseen saapumiseen selvisi; baseball-matsi kestää aivan helvetin kauan ja on oikeasti suurimmaksi osaksi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen. Ei siis ihme, että katsomossa risteilleet hodarin-, pizzan-, limun-, pähkinöiden-, pehmolelujen ja kaiken muun mahdollisen myyjät veivät suurimman huomion ensimmäisen parin tunnin aikana. Ihmisiä tuntui eniten kiinnostavan syöminen, juominen ja se, josko pallo lentäisi jonnekin heidän lähettyvilleen katsomoon. Aika paljon boltseja jengi itselleen keräilikin ja lensipä yhdessä vaiheessa katsomoon mailakin. Ihme, että kuolonuhreilta vältyttiin.

Ilta pimeni ottelun edetessä ja seitsemänteen vuoropariin mennessä Dodgers oli saanut aikaiseksi kaksi juoksua ja Cubs yhden. Kotiyleisön suurimmat suosikit tuntuivat olevan vanha sotaratsu Manny Ramirez ja uusi kultapoika, Matt Kemp ja aina kyseisten kaverien astellessa lyöntipaikalle tunnelma sähköistyi kummasti. Seitsemännessä vuoroparissa alkoi stadionilla tapahtua muutakin kuin pelkkää pesäpalloa; aivan puskista meille tuli esimerkiksi pari spontaania, koko stadionin yhteistä karaoke-tuokiota (God Bless America ja Journeyn "Small Town Girl"), elokuvista tuttu kosinta valotaululla, ”kissing-cam” ja muuta showta joiden ajaksi peli siis toki keskeytettiin. Muutenkin loppua kohti saatiin aikaan erittäin paljon tiiviimpää tunnelmaa kuin pelin unettavassa alussa. Kentälläkin alkoi tapahtua ja nähtiinpä Mannyn toimesta melkein kunnarikin, jonka Cubsin ulkokentän akrobaatti kuitenkin pelasti lähes katsomon puolelta. Ko. koppi olikin sitten illalla kaikissa mahdollisissa high-light-reeleissä mukana...

Yhdeksännessä vuoroparissa pelin sinetöi jonkinlaisesta lämmittelyaitauksesta kentälle Black Sabbathin Iron Manin tahdissa lönkötellyt Jonathan Broxton, jonka arviolta 120-kiloinen preesens syöttökummulla ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koko yleisö nousi seisomaan ja kundi paiskoi sadan mailin fastballeja siihen malliin, ettei Cubsin lyöjille jäänyt mitään mahdollisuuksia. Peli päättyi siis onnellisesti koko stadionin seisaaltaan esittämään We Love You LA-biisiin. Matsin jälkeen oli ohjelmassa vielä perjantai-illan komea ilotulitus ja parin tunnin jonottaminen stadionin mäeltä alas. Hieno, elokuvanomainen kokemus kaiken kaikkiaan, täytyyhän se tunnustaa, että kyllä amerikkalaiset kunnon shown osaavat järjestää.

Meidän matkamme jatkui etsimään yösijaa ja se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi suoritukseksi. Kaikki mestat vain tuntuivat olevan aivan tukossa. Nukuimme sitten varmaan viidennen mahdollisen motellin kieltämättä melko sikamaisen hajuisessa tupakoiville tarkoitetussa huoneessa. Aamulla oli pää kipeä ja kaikki kamat tuoksuivat voimakkaasti hitaalle ja tuskalliselle keuhkotautikuolemalle.

Eilinen aamupäivä käytettiin taas tehokkaasti outlet-shoppailuun Camarillossa ja seuraava etappi on varmastikin matkalaukkukauppa. Sen verran paljon kaikkea kamaa on kertynyt mukaan. Iltapäivällä lähdettin hiljalleen ajelemaan rantatietä pitkin pohjoiseen ja iltaa vietettiin Santa Barbaran rantakaupungissa, joka kyllä vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta pidempääkin hengailua varten. Niin olivat tosin miettineet ilmeisesti kaikki muutkin; kaikki motellit, hotellit ja varmaan vielä autotalleihin rakennetut siskonpeditkin olivat täynnä kolmenkymmenen mailin säteellä kaupungista. Tietysti, lauantai-ilta ajankohtana ei yhtään auttanut asiaa.

Yösija löytyi Buelltonin pikkukaupungista n. 35 mailia Santa Barbarasta pohjoiseen, Peasoup Andersenin Best Westernistä, jonka viimeinen vapaa huone onnistuttiin valtaamaan n. puolen yön aikoihin. Ilmeisesti ko. kylä on tunnettu hernekeitostaan, kaikkialla oli mainintoja Buelltonista ”split bean pea soupin” kotina. Mahtava matkailuvaltti!

Tänään aamulla havahduimmekin sitten puhelimen iloiseen pirinään; respasta soiteltiin, että jos olette tulleet kaupunkiin tummansinisellä Hummerilla, teidän autoonne on yöllä murtauduttu. Kiva. Paikalla olikin jo ihan mukavan oloinen viikesetön (!) starshiptroopperi yhdessä hotellin managerin kanssa ottamassa kuvia sisäänlyödystä takaikkunasta. Mitään ei kuitenkaan oltu viety. Ei edes takakontissa jemmassa ollutta Budweiser-keissiä, eikä Vegasista raahattua Vitali-vodkan jämää, jotka olivat ainoat kamat mitä autoon oli yöksi jätetty. Päädyimme siihen, että kyseessä oli selkeä Bloods-jengin toimesta sinistä Hummeria kohtaan suoritettu ”hate crime”. Enkä ihmettel yhtään, kyllä minäkin ko. autoa vihaan.

Nyt sitten odotellaan Peasoupissa Dollarin kaveria paikalle tuomaan uusi auto meille ja viemään vanha takaisin Losiin. Hyvä palvelu sinänsä, eipähän tarvitse meidän lähteä ajelemaan minnekään uutta autoa hakemaan. Kun taannoin kyselimme veikkauksi siitä, kuinka monta autoa tämän matkan suorittamiseen tarvitaan, näyttää nyt siltä, että Härkösen Janne ja Hanna Heinonen ovat viemässä voiton veikkauksella kuusi. Katsotaan nyt...

-Tomppa