29.8. Viimeinen laulu

Matkaa on nyt tehty kellon ympäri ja jäljellä on enää tämä viimeinen hyppäys Londoniumista Helsinkiin. En tietenkään saa goisattua lentokoneessa, eli voin ihan hyvin kirjoitella kahdesta viimeisestä päivästä reissussa.

Torstaiaamuna herättiin siis Jussin kanssa virkeinä viideltä aamulla ja lähdettiin kalaan. Meidän lisäksemme liikkeellä oli ainoastaan baarista kotiinpäin hoipertelevia yön yksinäisiä, sekä periamerikkalaisia supersuorittajia aamulenkeillään. Kyseiset kaverithan ovat niitä mallikansalaisia, jotka heräävät joka aamu neljältä, huitaisevat tunnin lenkin, syövät jonkun kuivakan myslipatukan aamiaiseksi, suuntaavat 14:ksi tunniksi duuniin johonkin investointipankkiin, ajavat Chryslerillä jollain nimettömällä esikaupunkialueella sijaitsevaan omakotitaloon perheensä luokse ja loppujen lopuksi kuolevat jonkinlaiseen aivoinfarktiin tai tekevät burnoutin jälkeisen itsemurhan vähän yli 30-vuotiaana. Amerikkalainen unelma elää ja voi hyvin siis. Yhdellä aamuviideltä lenkkeilleellä oli jopa jalka kipsissä ja matkaa tehtiin kainalosauvoilla konkaten. Pakko oli kuitenkin lähteä lenkille, voi jumalauta!

Vanha sanonta ”kolmen tunnin unien jälkeen sitä on kuin uusi mies” ei edelleenkään pitänyt paikkaansa ja laiturille vaelsikin kaksi varsin lobotomista ameebaa valmiina lähtemään kalaan. Ylienerginen neljännen polven kalastusvenekapteenimme Mike viritteli jo deck-handina toimineen Georgen kanssa botskia lähtökuntoon ja virveleitä kokoon. Lovely Martha-veneeseen olisi mahtunut ehkä kolmisenkymmentä kalamiestä, mutta tällä kertaa ulos oli lähdössä vain yhdeksän; me, kolme brittikundia, kolmihenkinen jenkkiperhe, sekä yksinäinen cajun-setä Louisianasta, jonka kanssa ehkä eniten tulikin juteltua. Siis sen verran mitä nyt kundin varsin eksoottisesta suistoenglannista selvää sai.

Aamu oli melkoisen kolea ja rotsi ja villapaita tulivat kyllä tarpeeseen. San Francisco Baylla leijaili läpitunkematon sumuverho, eikä edes Alcatrazia juurikaan näkynyt. Mike ja George tunsivat toki kaikki muut kipparit ja satamatyöntekijät, joita nyt laiturialueella ja veneissä vain sattui olemaan ja iloiset huomenentoivotukset kaikuivat aavemaisen sumun seassa kun köysien irrottua hiljalleen purjehdimme irti laiturista ja kohti merta.

Kippari oli varmaan ennenkin ollut kalassa näillä vesillä, nimittäin sillä kellonlyömällä kun seilasimme ulos satamasta aurinko nousi ja sumuverho hälveni. Lovely Martha oli ensimmäinen vene ulkona, eli meillä oli muihin kalastusveneisiin nähden mukava etumatka.

Kalastus tapahtui ihan perus-lasikuitukangilla, joihin oli kiinnitetty betonimyllyn kokoiset (ja näköiset) hyrräkelat ja varmaan millin vahvuinen monofilisiima. Ei mitään hienostelua välineiden suhteen siis. Siiman päässä oli ehkä sadan gramman lyijypaino ja alkeellinen kahden koukun täkyraksi, johon pujotettiin elävä sardiini. Paino laskettiin pohjaan ja sardiinin annettiin rimpuilla niin kauan kunnes joku petokala; pallas (”halibut”, jonkinlainen kampela siis), bassi tai hai sen nappasi. Pohjaongintaa alkeellisimmillaan.

Pyydykset laskettiin veteen ja homma alkoi toimia melko nopeasti. Allekirjoittanut avasi pelin pienehköllä hiekkahailla (arviolta muutaman kilon) ja parilla halibutilla (painot ehkä kymmenen kilon pintaan), eikä viileä aamu enää haitannut menoa yhtään. Kalat saivat aikaan ihan mukavia vartin väsytystaisteluja ja kuumahan siinä meinasi tulla. Kapteenin tehtävä oli tietysti ohjailla venettä ja haavata kaloja, mutta ilmeisesti tärkeimpänä juttuna oli kuitenkin vittuilla muiden veneiden kapteeneille radiopuhelimella, kännykällä tai ihan vain vetten yli huutamalla. Pieni hiekkahaini olikin kohta valtava valkohai ja pallasta sumppu täynnä heti yhden kalan jälkeen. Kunnon kalajuttuja. Muutenkin, meteli oli välillä melkoisen kovaa, koska ilmeisesti paikalliseen vene-etikettiin kuului jatkuvasti kaikenlainen kiljahtelu ja huutaminen; ”HERE FISHY FISHY FISHY”, ”IT’S A BIG OL’ SHARKY SHARK”, ”JIIHAA”, ”FISH ON THE BOW” ja muuta mukavaa kuultiin ihan jatkuvalla syötöllä. Kieltämättä kyseinen toiminta onnistui luomaan aamu-uniseen seurueeseen ihan mukavasti virtaa ja kun vielä yksi briteistä sai siiman päähän vähän isomman hain, joka hyppi ja poukkoili kaukana veneestä varmaan vartin ennen kuin sai purtua siiman poikki, oli tunnelma varsin nautittava.

Aurinko alkoi paistaa ja ensimmäistä kertaa ”Sunny California” oli nimensä veroinen. Kalaa ei kuitenkaan tullut ihan siihen tahtiin kuin kapteenisto olisi halunnut ja paikkaa vaihdettin jatkuvasti. Mestat olivat ihan rehellisesti urbaanissa ympäristössä; San Francisco Baylla ja taustalla häämötti koko ajan suurkaupungin silhuetti. Oli kyllä melko absurdia olla esimerkiksi ihan Golden Gaten alla kalassa.

Se oikea apaja löytyi myös aivan turistikohteen läheisyydestä; Alcatrazin viereen saavuttaessa alkoivat syöttisardiinit saada kyytiä ja kaikkialla veneessä kuhina käydä. Välillä oli kolmekin kalaa tulossa ylös samanaikaisesti ja meininki oli erittäin aktiivista. Muitakin venekuntia tietysti kertyi paikalle ja käynnissä oli varsinainen kilpailu. Loistokkaan kalastuspäivän kliimaksi koettiin kahden suurehkon leopardihain oltua yhtä aikaa kiinni vierekkäisten kalamiesten koukuissa. Parin-kolmenkymmenen minuutin väsytystaisteluita pysähtyivät seuraamaan kaikki ja onnelliset kalamiehet olivat aivan hapoilla kalojen sätkittyä lopulta haavissa. Muutaman tunnin ajan kiskottiin kalaa ihan tosissaan ja oltuamme ehkä kuutisen tuntia vesillä, peli vihellettiin poikki.

Fisuista olisi tottakai saanut lounaan paikallisessa kalaravintolassa jos olisi halunnut, mutta meillä ei ollut fiiliksiä jäädä enää tunnelmoimaan omalla saaliilla. Luovutimme suosiolla kalat kapteenille, joka kertoi myyvänsä ne läheiseen ravintolaan ja hyppäsimme yltäpäältä suomuissa ja varsin kalanhajuisina cable cariin. Pienehköjen päiväunien jälkeen loppuilta käytettiin vielä tuliaisostoksia tehden ja mahdotonta, eli tavaroiden pakkaamista suorittaen. En ole varmaan ikinä käyttänyt niin paljon energiaa rinkan täyttämiseen! Jollain taikatempulla suurin osa kamoista saatiinkin rinkkoihin ja laukkuihin sisään, eikä mitään lisäpakaaseja tarvinnut hankkia. Ihmeiden aika ei ole ohi!

Perjantaina ei sitten ollutkaan ohjelmassa mitään muuta kuin hotellista ulos tsekkaaminen ja Bloods-Hummerin palautus Dollarille. Lopullinen autolaskuri pysähtyi siis kuuten eri kiesiin ja alunperin vuokraamallamme Jeep Grand Cherokeella (auto nro. 2) ei loppujen lopuksi ajettu kuin pari sataa mailia. Eiköhän ruljanssista ole pienehkö reklamaation poikanen viritteillä kunhan kotiin päästään.

Tällä hetkellä masennus on valtava; neljän viikon hieno reissu on takana ja edessä ainoastaan aivoja turruttavaan arkeen palaaminen. Koko ajatus saa allekirjoittaneessa tällä hetkellä aikaan puhdasta fyysistä pahoinvointia ja salaa toivoinkin esimerkiksi San Francisco – Lontoo - lennon olevan sen verran myöhässä että olisimme joutuneet jäämään vielä päiväksi Englantiin. Toive ei toteutunut ja parin tunnin päästä iskeydytään Helsinki-Vantaalle. Buu!

Viimeiset huomiot:

- Virgin Atlantic yrittää ilmeisesti yksinään ratkaista työttömyysongelman Jenkeissä; passit tarkastettiin neljään eri otteeseen ennen transit-alueelle pääsyä ja vielä kahdesti lähtöportilla.
- Heahtrowlla on varmaan jonkinlainen spesiaalihätätila päällä, sen verran perusteellisesti käsimatkatavarat tarkistettiin ennen jatkolentoa. Yhden jenkkimmamman laukkua läpivalaistiin ainakin kymmenen minuuttia koko muun matkustajajoukon jonottaessa siihen ainoaan turvatarkastuspisteeseen joka oli auki. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen turvatarkastaja uskalsi vihdoin kysyä voisiko laukun sisältöä väijyä tarkemmin. Epäilysten kohde oli varmaan joku terroristien suosima vesipullo. ei muuten oltu ainoat joiden hermot olivat melko kireällä...

Ei muuta. Loppu.

-Tomppa